Opittu avuttomuus

Kuva: Sara Björk (Flicker)

Amerikkalainen psykologi Martin Seligman on tutkinut ilmiötä, jota hän kutsuu nimellä opittu avuttomuus.

Seligman tutki alun perin koiria, jotka hän jakoi kolmeen ryhmään. Ensimmäiselle ryhmälle annettiin sähköiskuja, jotka koirat saivat kuitenkin loppumaan painamalla eräänlaista kytkintä. Toiselle ryhmälle annettiin myös sähköiskuja. Tällä ryhmällä sähköiskut kuitenkin jatkuivat riippumatta siitä, mitä koirat tekivät. Kolmas ryhmä oli verrokkiryhmä, jolle ei annettu sähköiskuja.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa koirat laitettiin tilaan, jossa heille annettiin jälleen sähköiskuja. Koirat pystyivät kuitenkin pakenemaan tilasta varsin helposti hyppäämällä matalahkon aidan yli.

Ensimmäisen ja kolmannen ryhmän koirat, toisin sanoen koirat, jotka olivat aiemmin onnistuneet lopettamaan sähköiskut omalla käytöksellään, sekä koirat, joille ei aiemmin ollut annettu sähköiskuja, hyppäsivät nopeasti aidan yli ja pakenivat. Sen sijaan koirat, jotka aiemmin eivät olleet pystyneet vaikuttamaan kokemuksiinsa, jäivät tilaan ja kävivät ulisten makaamaan maahan. Ne olivat oppineet avuttomiksi.

Seligmanin myöhemmät tutkimukset vahvistivat havainnon myös ihmisillä: jos emme joskus saavuta haluamaamme lopputulosta, päädymme hyvin nopeasti uskomaan, että emme pysty vaikuttamaan elämäämme. Opimme avuttomiksi. Tämä taas johtaa passiivisuuteen tai jopa depressioon.

Minkälainen koira sinä tunnet olevasi?

6 thoughts on “Opittu avuttomuus

  1. Sanooko Seligman siis, että kaikki avuttomuus on opittua vai vain osa? Jos avuttomuus on itsestä riippumattomien tekijöiden aiheuttamaa, eikö se silloin ole paremminkin ”opetettua avuttomuutta”? Vapauttaako se yksilön vastuusta omasta tilanteestaan? Entä jos onkin sen sortin koira, että ei ole koskaan kohdannut vastoinkäymisiä, mutta silti sellaisten vastaantullessa jää räpiköimään paikalleen? Onko silloin synnynnäisesti avuton?
    Anteeksi kysymystulva, mutta kun en ole varma, mitä yrität sanoa. 🙂

  2. Hei ?, ja kiitos kommentistasi! En ole hirvittävän tarkasti perehtynyt Seligmanin työhön, mutta olen kyllä miettinyt tätä asetelmaa viime aikoina aika paljon. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa googlettaa ’opittu avuttomuus’ tai ’learned helplessness’. Materiaalia löytyy molemmilla kielillä.

    Koin esimerkiksi tällä viikolla ison takaiskun, kun sain kuulla, että esitelmääni ei hyväksytty oman tutkimusalani tärkeimpään kansainväliseen konferenssiin ensi kesänä Saksassa. Olin jo aika vahvasti orientoitunut siihen, että pääsen osallistumaan.

    Minulle luontainen tapa reagoida tällaiseen vastoinkäymiseen on ajatella esimerkiksi: ”Aina minulle käy näin.” tai ”Taas minä mokasin. En osaa kirjoittaa kunnollista abstraktia (= tutkimuksen esittelyä, jolla esitelmää tarjotaan konferensseihin)” tai jopa ”Tämä on selkeä osoitus siitä, että minusta ei ole tutkijaksi.” Taipumukseni on siis jäädä lattialle makaamaan ja ulista.

    Nyt olen kuitenkin yrittänyt ajatella toisenlaisia tapoja reagoida. Konferenssiesitelmien hyväksymiseen liittyy monenlaisia asioita; ehkä kyse ei ole omasta huonoudestani. Esitelmän hylkääminen ei myöskään välttämättä tarkoita, etten voisi osallistua konferenssiin: ehkä voisin saada jostain apurahan ja osallistua konferenssiin pitämättä esitelmää. Jos todella haluan sinne, ehkä voisin jopa itse maksaa kulut, vaikka ne aika isot olisivatkin.

    Tällainen tapa ajatella ei ole minulle helppoa tai luonnollista, mutta ehkä sitä voisi oppia.

    Olet varmasti oikeassa siinä, että avuttomuus voi tavallaan olla opetettua. Seligmanin mukaan ihmiset voivat esimerkiksi oppia avuttomiksi tarkkailemalla muita ihmisiä. Myös vanhempien rooli on taatusti suuri siinä, oppiiko lapsi, että hän voi vaikuttaa kohtaloonsa vai osoitetaanko hänelle, että ”asiat vain nyt ovat näin.”

    Mitä itse ajattelet aiheesta?

  3. Hei kimmo! Et ole epäonnistunut mielestäni mitenkään, vaan tuonkin voi kääntää positiiviseksi asiaksi. Uskon, että asiat menee parhaalla mahdollisella tavalla aina. Ne menee niinkuin niiden pitää. Sait lisäaikaa tutkimukselle ja aina tulee uusia mahdollisuuksia, jopa parempia:) Itselle on nyt käymässä niin, että haaveeni toteutuu ja nyt mietin olenko oikeasti valmis! Olen yrittänyt moneen paikkaan saada tutkimustani, mutta ei ole ollut tarpeeksi näyttöä. Nyt saan mahdollisuuden näyttää työtäni, jota olen kirjoittanut ja tutkinut vuoden. Ja mietin siitäkin,että se menee niinkuin pitää ja uusia juttuja tulee tilalle, jos tämä ei onnistu. Tsemppiä sinulle!

  4. Avuttomaksi oppii myös siten, että vanhemmat väheksyvät lapsensa tekemisiä riittävän kauan – vaikka nämä olisivatkin saavuttaneet sen, mitä itse ovat halunneet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *