Pari ajatusta pohdittavaksi

Osallistuin viime viikolla jatko-opiskelijoille tarkoitettuun seminaariin, jossa pohdittiin rahoituksen hakemista ja väitöskirjan tekemisen problematiikkaa yleisemminkin. Seminaari oli monella tavalla hyödyllinen, mutta ehkäpä vahvimmin mieleeni jäi kaksi opintopsykologi Annamari Heikkilän esittelemää ajatusta tai oikeastaan eräänlaista iskulausetta.

Niistä ensimmäinen kuuluu näin:

Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Tämän sananparren voi ymmärtää ehkä useammallakin tavalla, mutta perusajatuksena lienee kuitenkin se, että hyvistä aikomuksista huolimatta saatamme saada aikaiseksi jotain vähemmän hyvää. Opinnäytteen tekemiseen sovellettuna tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että pelkkä aikomus ei riitä. Tarvitaan lisäksi konkreettinen suunnitelma sekä tuon suunnitelman toteutus.

Olen saanut kokea tämän hyvin konkreettisesti oman väitöskirjani kohdalla viime aikoina. Tein nimittäin kesäloman jälkeen päätöksen, että kirjoitan väitöskirjani puuttuvat artikkelit valmiiksi tämän lukuvuoden aikana. Menin jopa paljastamaan tämän päätöksen julkisesti minusta tehdyssä haastattelussa.

Nyt tämän talven ajan olen kamppaillut aika lailla tämän päätöksen kanssa. Yksi artikkeleista on tuottanut paljon vaivaa, ja lisäksi aikaani vievät aina kovin monet muutkin projektit. Näin hyvä aikomukseni tai oikeastaan sen heikko toteutuminen onkin alkanut aiheuttaa jo syyllisyyttä ja kääntynyt siis itseään vastaan.

Ongelmani on siinä, että tuo sinänsä hyvä aikomus ei ole konkretisoitunut kunnon suunnitelmaksi eikä myöskään riittävän säännölliseksi työskentelyksi.

Tavallaan tämä kokemus on tuonut kaksi opetusta:

1) Aikomus on konkretisoitava realistiseksi suunnitelmaksi, joka ulottuu kuukausi- ja viikkotasolle
2) Omia aikomuksia ei kannata käyttää itseään vastaan

Tästä päästäänkiin toiseen seminaarista vahvasti mieleeni jääneeseen sanontaan:

Kun tuntuu vaikealta – olet oppimassa jotain uutta!

Silloin kun jokin asia tuntuu ylipääsemättömän vaikealta, on tietysti vaikea ajatella positiivisesti. Meitä yksinkertaisesti ahdistaa, ja haluaisimme tuon ahdistuksen vain loppuvan.

Jälkeenpäin on usein helppo kuitenkin nähdä, että juuri vaikeuksien voittaminen on usein niitä kaikkein merkityksellisimpiä kokemuksiamme. Jos vain suinkin pystyt, koeta siis muistaa, että vaikeudet ovat todennäköisesti merkki siitä, että olet oppimassa jotain arvokasta. Arvostat sitä myöhemmin.

Koeta myös hetken aikaa kestää vaikeaa tilannetta ja ahdistusta, ilman, että haluat sen heti poistuvan. Mieti, mitä tämä ahdistus kertoo sinulle. Mitä sinun tulisi huomata? Mitä sinun tulisi juuri nyt tehdä ratkaistaksesi ongelma? Mitä sinä voit oppia itsestäsi ja työsi alla olevasta projektista? Ahdistus on aina merkki jostain. Mistä?

Tweet This Post Post to Facebook

Gradun ja väitöskirjan erot

Gradu ja väitöskirja ovat toisiaan monella tavalla muistuttavia tekstilajeja: Molemmat ovat opinnäytteitä, jotka tehdään ohjaajan avustuksella. Molemmilla tavoitellaan tutkintoa. Molemmilla etsitään vastausta jonkinlaiseen tutkimuskysymykseen, jonkinlaista tutkimusmenetelmää käyttäen. Gradun ja väitöskirjan rakennekin saattavat olla samankaltaisia, ainakin perusosiltaan.

Mitä sitten ovat gradun ja väitöskirjan erot? Seuraavassa pohdin gradun ja väitöskirjan eroja. En kuitenkaan rajoitu varsinaisesti tekstilajien eroihin vaan pohdin myös sitä, miten nämä lajit prosesseina eroavat toisistaan. Uskon, että tämän kysymyksen pohtimisesta on hyötyä yhtä lailla graduntekijälle kuin väitöskirjaakin kirjoittavalle.

Kesto

Omasta mielestäni suurin yksittäinen ero on se, että väitöskirjan tekeminen on projektina yksinkertaisesti ajallisesti hyvin paljon pidempi. Gradut voivat tietysti venyä, mutta todellisuudessa sellaisen pystyy kirjoittamaan ainakin vuodessa, käytännössä jopa paljon, paljon nopeammin, jos niin haluaa. Väitöskirja on ihanteellisimmillaankin ainakin neljä vuotta kestävä projekti, ja usein käytännössä vielä pidempi.

Projektin ajallinen pituus johtaa siihen, että projektia on yksinkertaisesti entistä haastavampi hallita. Se vaatii enemmän pitkäjänteisyyttä, ja motivaation ylläpitäminen on haastavampaa.

Projektin pituus vaikuttaa myös väitöskirjan tekijän talouteen voimakkaasti. Väitöskirjaa tehdään usein päätyönä, joko apurahan turvin tai sitten kuukausipalkalla esimerkiksi tutkijakoulussa. Jos väitöskirjaa tehdään ilman rahoitusta, käytännössä elämä täytyy “rahoittaa” jollain täysin toisella työllä, jonka ohella väitöskirjaa tehdään. Toki graduntekijänkin on jollain elettävä gradunteon ajan, mutta kysymys on relevantti vähemmän aikaa.

Laajuus ja syvällisyys

Toinen selkeä ero liittyy laajuuteen. Väitöskirja on yksinkertaisesti pidempi kuin gradu. Kirjoittamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että väitöskirjan kirjoittajan on hallittava laajempi kokonaisuus rakenteellisesti ja sisällöllisesti.

Jos väitöskirja on gradua laajempi, on se samalla yleensä myös gradua syvällisempi. Tarkoitan syvällisyydellä tässä yhteydessä yksinkertaisesti sitä, että väitöskirjassa paneudutaan aiheeseen perusteellisemmin, laajemman aineiston ja lähdemateriaalin valossa. Gradussa tavoitteena on usein vastata yhteen yksinkertaiseen tutkimuskysymykseen, mutta väitöskirjassa tarkastelukulmia on yleensä väistämättä useampia. Lopputuloksena tai ainakin tavoitteena on siis perusteellisempi kuva tarkasteltavasta ilmiöstä.

Laajuus näkyy myös lähdeluettelon pituudessa ja käytännössä siis luettavan kirjallisuuden määrässä. Gradua tehdessä riittää, että on perehtynyt johonkin relevanttiin kirjallisuuteen. Väitöskirjaa tehdessä on osoitettava, että tuntee kirjallisuuden kentän kokonaisuudessaan ja lisäksi on lukenut ainakin jollain tasolla kaikki keskeiset lähteet. Gradua tehdessä on usein mahdollista käyttää ensisijaisesti kotimaista lähdekirjallisuutta, mutta väitöskirjaa tehdessä pelkkään kotimaiseen kirjallisuuteen tukeutuminen on yleensä mahdotonta.

Tieteen kriteerit

Joskus ajatellaan, että gradun tekeminen on tieteen harjoittelua kun taas väitöskirjan tekeminen on jo tieteen tekemistä. Minun mielestäni asia ei ole aivan näin yksiselitteinen, joskin tietty totuus tässä väitteessä kyllä on.

Gradussa sallitaan suurempia puutteita kuin väitöskirjassa, eikä kukaan oleta, että gradun täytyy täyttää täysin samat kriteerit kuin virallisten tieteellisten julkaisujen. Väitöskirjaa sen sijaan arvioidaan samojen kriteerien valossa kuin muitakin tieteellisiä tutkimuksia. Lopputuloksen täytyy siis täyttää tieteen kriteerit, ja sillä tulee olla myös jotain aitoa annettavaa tiedeyhteisölle.

Silti on tärkeä muistaa, että myös väitöskirja on opinnäyte. Väitöskirjan tekeminen on harjoittelua, tieteen tekemisen opettelemista. Myös väitöskirjaa tehdään yhteistyössä ohjaajan kanssa. Väitöskirjan tekijän tuottaman tekstin ei oleteta olevan lähtökohtaisesti valmista tiedettä, mutta prosessin myötä siitä pitäisi tulla sellaista.

Vapaaehtoisuus ja akateeminen identiteetti

Hyvin suuri tai itse asiassa valtava ero on siinä, että gradu on periaatteessa pakollinen, kun taas väitöskirja ei sitä ole. Jokaisen korkeakoulututkinnon suorittajan on tutkinnon saadakseen tehtävä gradu tai vastaava lopputyö. Monella opiskelijalla ei ole erityisen vahvaa tutkijaidentiteettiä. Silti opintojen lopuksi heidän on gradun ajan esitettävä tutkijaa, ainakin jollain tasolla. Tämä voi tuottaa monille opiskelijoille suuria ongelmia, sillä akateeminen tutkimustyö ja tieteellinen kielenkäyttö voivat tuntua monesta hyvin vierailta. Graduntekijä voi kuitenkin aina ajatella: “Minä nyt hetken aikaa leikin tutkijaa.”

Väitöskirjan tekijä ei sen sijaan enää pääse pakoon akateemista identiteettiä tai tutkijuutta. Kaikki väitöskirjan tekijät eivät päädy tutkijoiksi, ja moni tekee jatko-opintojakin vahvistaakseen omaa ammatillista identiteettiään ja pätevyyttään esimerkiksi opettajana. Silti vaikka väitöskirja jäisi ainutkertaiseksi ekskursioksi tutkimuksen tekemisen maailmaan, ovat tuon prosessin aikana tutkijuus ja akateemisuus osa väitöskirjan tekijän identiteettiä.

Ehkäpä väitöskirjan vapaaehtoisuuteen kiteytyy väitöskirjan ja gradun lopullinen ero: gradu on pakko tehdä, mutta väitöskirjaa ryhtyvät tekemään vain ne, jotka eivät gradusta saaneet tarpeekseen. Jonkinlainen sisäinen palo täytyy siis löytyä. Mielestäni tuo sisäinen palo voi kohdistua kuitenkin monenlaisiin asioihin: tutkimusaiheeseen, tutkimuksen tekemisen haasteellisuuteen ja samalla tyydyttävyyteen, kirjoittamiseen tai vaikka vain siihen, että on hauska asettaa itselleen koko ajan haastavampia tavoitteita!

Haluan kiittää tässä artikkelissa esiintyvistä ajatuksista Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sekä Joensuun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan jatko-opiskelijoita.

Tweet This Post Post to Facebook