Kokoonnummeko puhumaan tutkimuksesta vai tekemään sitä?

Opinnäytteen tekemiseen liittyy perinteisesti melkein aina jonkinlaista seminaarityöskentelyä. Toiminnan nimi voi toki vaihdella: usein puhutaan seminaarista, toisinaan gradupiiristä. Lähtökohta on yleensä kuitenkin samanlainen: opiskelijat kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan ohjaajan johdolla suunnitelmistaan tai jo tuotetuista graduteksteistä.

Seminaarit ovat tuttuja myös väitöskirjan tekijöille. Esimerkiksi omassa oppiaineessani kokoontuu säännöllisesti väitöskirjan tekijöille tarkoitettu tutkijaseminaari, ja lisäksi kerran vuodessa matkustamme Tvärminnen tutkimusasemalle kahden päivän mittaiseen seminaariin. Lisäksi tutkijakoulut järjestävät omia seminaarejaan harva se viikonloppu.

Seminaarilla on tietysti omat funktionsa. Suunnitelmista ja teksteistä on toisinaan tärkeää puhua ohjaajan johdolla ja ryhmässä ideoiden. Seminaari opettaa myös tiettyjä akateemisen vuorovaikutuksen muotoja, joita voi olla hyödyllistä opiskella.

Välillä kuitenkin mielessäni herää ajatuksia, jotka kyseenalaistavat seminaarin mielekkyyden opinnäytteen tekemiseen kiinteästi liittyvänä työmuotona tai ainakin käytännössä ainoana ryhmätyön muotona.

Oman väitöskirjatutkimukseni aineistona on videoituja graduseminaaritapaamisia. Ainestoni perusteella on selvää, että seminaari on usein hyvin formaali tilanne, jossa keskustelu ei välttämättä ole kovin vapaata. Usein suuri osa seminaarin osallistujista istuu kaksi tuntia hiljaa ja kuuntelee, jos edes kuuntelee.

Puhumisesta tekemiseen

Olen jo jonkin aikaa seurannut mielenkiinnolla hollantilaisen psykologi Ap Dijksterhuisin tutkimuksia. Hänen artikkelinsa tiedostamattomasta prosessoinnista ovat kiehtovia.

Ehkäpä vielä kiehtovampaa on kuitenkin se, millaista Dijksterhuisin oppilaiden väitöskirjatyöskentely näyttää olevan. Dijksterhuis matkustaa oppilaineen kauniiseen paikkaan tekemään opinnäytteitä. He istuvat ulkona pitkän pöydän ääressä tai huvilan portailla läppäreineen kirjoittamassa. (Kuvia löytyy täältä ja täältä.)

Epäilemättä tällaisissa olosuhteissa syntyy myös monia tilanteita ohjaukseen, ja ohjaajahan on myös läsnä. Pääpaino on kuitenkin tekemisessä, vertaistuessa ja yhdessä toimimisessa.

Kyllä seminaarillakin voi olla paikkansa. Toisinaan voisi kuitenkin olla järkevämpää ajan ja resurssien käyttöä kokoontua yhdessä tekemään, sen sijaan että aina kokoonnumme puhumaan tekemisestä.