Kokoonnummeko puhumaan tutkimuksesta vai tekemään sitä?

Opinnäytteen tekemiseen liittyy perinteisesti melkein aina jonkinlaista seminaarityöskentelyä. Toiminnan nimi voi toki vaihdella: usein puhutaan seminaarista, toisinaan gradupiiristä. Lähtökohta on yleensä kuitenkin samanlainen: opiskelijat kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan ohjaajan johdolla suunnitelmistaan tai jo tuotetuista graduteksteistä.

Seminaarit ovat tuttuja myös väitöskirjan tekijöille. Esimerkiksi omassa oppiaineessani kokoontuu säännöllisesti väitöskirjan tekijöille tarkoitettu tutkijaseminaari, ja lisäksi kerran vuodessa matkustamme Tvärminnen tutkimusasemalle kahden päivän mittaiseen seminaariin. Lisäksi tutkijakoulut järjestävät omia seminaarejaan harva se viikonloppu.

Seminaarilla on tietysti omat funktionsa. Suunnitelmista ja teksteistä on toisinaan tärkeää puhua ohjaajan johdolla ja ryhmässä ideoiden. Seminaari opettaa myös tiettyjä akateemisen vuorovaikutuksen muotoja, joita voi olla hyödyllistä opiskella.

Välillä kuitenkin mielessäni herää ajatuksia, jotka kyseenalaistavat seminaarin mielekkyyden opinnäytteen tekemiseen kiinteästi liittyvänä työmuotona tai ainakin käytännössä ainoana ryhmätyön muotona.

Oman väitöskirjatutkimukseni aineistona on videoituja graduseminaaritapaamisia. Ainestoni perusteella on selvää, että seminaari on usein hyvin formaali tilanne, jossa keskustelu ei välttämättä ole kovin vapaata. Usein suuri osa seminaarin osallistujista istuu kaksi tuntia hiljaa ja kuuntelee, jos edes kuuntelee.

Puhumisesta tekemiseen

Olen jo jonkin aikaa seurannut mielenkiinnolla hollantilaisen psykologi Ap Dijksterhuisin tutkimuksia. Hänen artikkelinsa tiedostamattomasta prosessoinnista ovat kiehtovia.

Ehkäpä vielä kiehtovampaa on kuitenkin se, millaista Dijksterhuisin oppilaiden väitöskirjatyöskentely näyttää olevan. Dijksterhuis matkustaa oppilaineen kauniiseen paikkaan tekemään opinnäytteitä. He istuvat ulkona pitkän pöydän ääressä tai huvilan portailla läppäreineen kirjoittamassa. (Kuvia löytyy täältä ja täältä. EDIT: Kuvat näyttävät sivuilta kadonneen…)

Epäilemättä tällaisissa olosuhteissa syntyy myös monia tilanteita ohjaukseen, ja ohjaajahan on myös läsnä. Pääpaino on kuitenkin tekemisessä, vertaistuessa ja yhdessä toimimisessa.

Kyllä seminaarillakin voi olla paikkansa. Toisinaan voisi kuitenkin olla järkevämpää ajan ja resurssien käyttöä kokoontua yhdessä tekemään, sen sijaan että aina kokoonnumme puhumaan tekemisestä.

Gradu valmiiksi 20 viikossa

Gradun ohjaamisessa on käytössä eri oppilaitoksissa ja aineissa monenlaisia malleja. Käytännössä on paljolti ohjaajan vallassa, miten ohjaus järjestetään. Toisaalta varmasti myös graduntekijän oma aktiivisuus vaikuttaa siihen, milloin ja miten usein ohjausta järjestyy.

Kuulin mielenkiintoisesta kokeilusta, joka tehtiin kaukaisella 1990-luvulla Tampereen yliopiston suomen kirjallisuuden oppiaineessa. Kokeilussa graduntekijät saivat ohjausta kerran viikossa 20 viikon ajan. Ehtona oli, että gradu myös valmistuu tuona aikana.

Kokeilu oli ilmeisen menestyksekäs. Kuudesta mukana olleesta opiskelijasta neljä sai gradunsa valmiiksi 20 viikon määräajassa. Vanhoissa tutkintovaatimuksissa graduhan oli yleensä juuri 20 opintoviikon laajuinen suoritus. En osaa sanoa, mikä on gradujen keskimääräinen valmistumisaika Suomessa, mutta se on varmasti jotain aivan muuta kuin 20 viikkoa.

Kokeilun käytännöissä on mielestäni monta hyvää puolta, jotka jäävät normaalisti gradunohjauksesta usein uupumaan:

1) Opiskelijat ovat viikoittain tilivelvollisia ohjaajalle
2) Opiskelijat saavat välittömästi palautetta tekstistään tai muusta työskentelystään
3) Ohjelma on suunnitelmallinen ja sen puitteet on etukäteen tarkasti sovittu
4) Gradulla on lopullinen deadline

Juuri näiden tekijöiden on kerta toisensa jälkeen todettu olevan tuotteliaan ja tyydyttävän kirjoittamisen taustalla. Nopean palautteen ja suunnitelmallisuuden merkityksestä puhuvat esimerkiksi Robert Boice ja Mihaly Csikszentmihalyi. Myös Maisterihautomon menestyksekkään toiminnan keskeinen periaate oli nopea palaute.

Pysyvää käytäntöä ei tästä mallista tullut Tampereellekaan. Ilmeisesti sen ajateltiin vaativan liikaa resursseja ohjaajilta. Uskoisin kuitenkin, että tällainen satsaus ohjaukseen voisi lopulta vähentää resurssien tarvetta, sillä viivästyneet gradut vievät aikaa opiskelijoiden lisäksi myös ohjaajilta.

Miltä tämä kokeilu sinusta kuulostaa? Lähtisitkö mukaan, jos sinun pitäisi sitoutua siihen, että gradusi todella valmistuu 20 viikossa?

Pomodoro-tekniikalla tehokkuutta ja ajanhallintaa

Opinnäytteen tekijälle suuria ongelmia tuottavat usein isojen työtehtävien jakaminen pienempiin osiin sekä pitkien työpäivien hahmottomuus. Opin tällä viikolla uuden hauskan tekniikan, joka auttaa näihin molempiin, Pomodoro-tekniikan.

Pomodoro tarkoittaa italiaksi tomaattia. Nimi tulee tomaatin näköisestä munakellosta, jonka kaikki ovat varmasti joskus nähneet. Tekniikasta löytyy paljon yksityiskohtaista tietoa täältä, mutta periaatteessa idea on hyvin yksinkertainen:

1) Valitse tehtävä
2) Säädä ajastimeen 25 minuuttia
3) Työskentele keskeytyksettä, kunnes ajastin soi
4) Kirjaa lyhyesti ylös, mitä teit
5) Pidä viiden minuutin tauko
6) Neljän tomaatin jälkeen pidä pidempi tauko (15-30 minuuttia)

Tekniikka toimii, koska 25 minuuttia on sen verran lyhyt aika, että siinä tulee itse asiassa kiire. Lisäksi on houkuttelevampaa ajatella “Teen vielä yhden tomaatin” kuin esimerkiksi “Teen vielä tunnin töitä.” Viiden minuutin tauko on myös sen verran lyhyt, että sen aikana ei ehdi harhautua kovin kauas.

Voit käyttää ajan ottamiseen ihan oikeaa munakelloa tai vaikkapa kännykän ajastinta. Toimiva, erityisesti Pomodoro-tekniikkaa varten suunniteltu ajastin löytyy kuitenkin täältä. Se myös pitää automaattisesti lokia siitä, mitä olet tehnyt.

Kokeilepa tomaattia ja kerro, auttaako se sinua!

Lisää ajatuksiani pomodoro-tekniikasta löytyy täältä.

« Edellinen sivu