Syksyn 2017 Gradusparraus alkaa pian

by on elokuu 18, 2017
in Uutiset

Kuva: Hamza Butt (Flickr)

Yhtä varmasti kuin syksy koittaa, alkaa myös uusi Gradusparraus-ryhmä. Nyt on vuorossa jo 14. perättäinen puolivuosittainen ryhmä.

Gradusparraus on Snellman-kesäyliopiston palvelu, johon voivat osallistua kaikki suomalaisessa yliopistossa graduaan tekevät ja lisäohjausta kaipaavat opiskelijat. Palvelu on tavoitettavissa asuinpaikasta riippumatta, sillä ohjaus välitetään etäosallistujille myös verkon kautta.

Seu­raa­va Gra­dus­par­raus­ryh­mä käyn­nis­tyy la 16.9.2017. Ryh­mään ote­taan enin­tään 15 osal­lis­tu­jaa.

Gradusparraus on avointa yliopisto-opetusta ja siis maksullinen palvelu. Se voi kuitenkin olla varsin hyödyllinen rahallinen satsaus, jos se vain mitenkään on mahdollinen.

Lisätietoa palvelusta ja ilmoittautumisohjeet löydät täältä. Ilmoittautuminen päättyy 8.9.2017.

Harjoittelu, Hyypiä ja huipulle pääseminen

by on helmikuu 25, 2016
in Psykologia

Kuva: Paul Domenick (Flickr)

Kuva: Paul Domenick (Flickr)

Helsingin Sanomat käsitteli tänään artikkelissaan ansiokkaasti oppimista ja menestymistä sekä niihin liittyviä harhaluuloja. Suosittelen, että luet koko artikkelin itse, mutta lyhyesti sanottuna siinä käsiteltiin muun muassa sitä, että lahjakkuuteen luottava menestyy todellisuudessa heikommin kuin harjoitteluun luottava ja että motivaatio syntyy tekemisen kautta, ei edellä sitä.

Artikkelin kommenteissa alkoi heti toistua vielä yksi harhaluulo, joka mielestäni kaipaisi purkamista. Se liittyy harjoitteluun, lahjakkuuteen sekä niin sanottuun huipulle pääsemiseen. Tässä pari esimerkkiä keskustelusta:

Sama pätee kaikkeen: esim. menestyvän huipu-urheilijan pitää olla sekä lahjakas että ahkera. Vain toinen ominaisuus ei riitä huipulle.

ja

Se on sama kuin juniorijalkapalloilijalle: sekä lahjakkuudella että harjoittelulla on suuri merkitys. Huipuksi tarvitaan molempia paljon. Keskinkertaiseksi yltää, jos on jompaa kumpaa.

Todellisuus on kuitenkin vielä paljon monimutkaisempi. Otetaan esimerkiksi Sami Hyypiä.

Olen kuullut alalla toimivan asiantuntijan suusta, toki vähän vitsinä, että Hyypiä ei edes ollut lahjakas, hän vain yksinkertaisesti sopi täydellisesti omalle pelipaikalleen. Hyypiä oli jalkapallourallaan käsittääkseni aina todella tunnollinen harjoittelija. Ennen Liverpooliin siirtymistä hän pelasi Willem II -joukkueessa keskikenttämiehenä, vaihtelevalla menestyksellä. Hän oli toki silloinkin jo monilla kriteereillä mitattuna menestynyt jalkapalloilija, mutta ei kuitenkaan ”huipulla” sillä tavoin kuin hän lopulta oli Liverpoolissa ja maajoukkueessa. Tarvittiin vielä Gérard Houllier, joka osti Hyypiän Liverpooliin ja teki hänestä keskuspuolustajan.

En väitä, että tuntisin Hyypiää ja hänen taustaansa täydellisesti. Pyrkimykseni on kuitenkin osoittaa, että ”huipulle” pääsemiseen tarvitaan yhdistelmä esimerkiksi lahjakkuutta, harjoittelua, ihmisiä, jotka luottavat sinuun, tilanteeseen ja yhteisöön sopiva rooli, sosiaalisia taitoja ja myös paljon onnea. Mitkään kaksi tiettyä asiaa tuosta listasta eivät riitä, eikä minkään yhden asian puuttuminen vielä välttämättä ole este. On esimerkiksi mahdollista tulla kansainvälisesti menestyneeksi rock-artistiksi, vaikka ei varsinaisesti osaisi laulaa tai soittaa lainkaan. Siihen saattavat riittää vaikkapa muut lahjat, karisma ja oikeanlainen työryhmä.

Olisiko Sami Hyypiästä koskaan tullut yksi ikäluokkansa parhaista puolustajista maailmassa ilman Gérard Houllieria? Emme koskaan saa tietää. Maailma on täynnä kovaa harjoittelevia, lahjakkaita jalkapalloilijoita, jotka eivät koskaan menesty. He ovat esimerkiksi loukkaantuneet jossain vaiheessa pahasti tai sitten he eivät ole tulleet toimeen valmentajien tai muiden pelaajien kanssa. Monissa Afrikan ja Etelä-Amerikan maissa on myös valtavia määriä lahjakkaita, kovaa harjoittelevia jalkapalloilijoita, jotka eivät koskaan menesty, koska ympäröivä yhteiskunta on niin epävakaa tai koska heitä ei vain ”löydetä”.

Menestyneen henkilön kohdalla on jälkeenpäin helppo korostaa oman työn merkitystä, eikä sitä varsinaisesti tarvitse vähätelläkään. Silti edes kova työ ja lahjakkuus eivät välttämättä johda huipulle, ja huipulta pääsee myös aika nopeasti alas.

Mitä tästä nyt sitten tulisi mielestäni oppia? Ehkäpä huipulle pääseminen ei lopulta ole kovin tärkeää. Kannattaa keskittyä siihen, että saa itse tyydytystä siitä, mitä tekee, vaikka se sitten vaatisikin kovaa työtä ja jopa uhrauksia. Jos haluaa menestystä, oli se sitten työelämässä tai jossain vielä kilpaillummassa lajissa, kannattaa satsata muihinkin asioihin kuin harjoitteluun, esimerkiksi suhteiden rakentamiseen ja sosiaalisten taitojen opetteluun. Ja jos jossain ei ole todella hyvä, peli ei siltikään ole menetetty: on täysin mahdollista kompensoida heikkouksia jollain toisella vahvuudella.

Posiitivisen ajattelun kääntöpuoli

by on joulukuu 3, 2014
in Motivaatio

Kuva: Glen Scott (Flickr)

Kuva: Glen Scott (Flickr)

Positiivista ajattelua pidetään yleensä hyvänä asiana, ja toiset ihmiset vannovat sen nimiin aika fanaattisestikin. Minäkin noin lähtökohtaisesti ajattelen, että positiivinen, halutun tavoitteen saavuttamiseen optimistisesti suhtautuva ajattelu on parempi asia kuin esimerkiksi se, että keskittyy aina epäonnistumisen mahdollisuuteen.

New York Timesissa ilmestyi kuitenkin lokakuun lopussa artikkeli, joka terveellä tavalla kyseenalaisti positiivisen ajattelun hyötyjä. Artikkelin kirjoittaja, psykologi Gabriele Oettingen on tutkinut positiivista ajattelua ja tavoitteiden saavuttamista yli kahdenkymmenen vuoden ajan. NYT:n artikkeli sisältää kiitettävästi viittauksia alkuperäisiin tutkimusartikkeleihin, mutta Oettingen on kirjoittanut aiheesta myös yleistajuisen kirjan ja muita lyhyitä artikkeleita, esimerkiksi Harvard Business Review -lehteen.

Oettingenin ja hänen tutkimusryhmänsä tutkimukset osoittavat, että positiivisen ajattelun vaikutukset ovat todella todennettavissa: halutun tavoitteen kuvitteleminen jo toteutuneeksi rauhoittaa ihmistä ja alentaa esimerkiksi tämän verenpainetta. Tämä on sinällään hyvä asia. Ongelma on kuitenkin siinä, että samalla kun positiivinen ajattelu vähentää ahdistustamme, se myös vähentää haluamme työskennellä tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Positiivinen ajattelu siis tavallaan huijaa meitä ajattelemaan, että olemme jo saavuttaneet tavoitteemme ja että meidän ei oikeastaan tarvitse enää ponnistella.

Oettingen on tutkinut asiaa eri maissa, lapsilla ja aikuisilla sekä myös erilaisilla tavoitteilla opiskeluun liittyvistä tavoitteista laihduttamiseen ja treffiseuran saamiseen. Tulokset ovat kaikissa konteksteissa samansuuntaiset: positiivinen ajattelu todellisuudessa häiritsee tavoitteiden saavuttamista.

Lohdullista kuitenkin on, että Oettingenin tutkimusryhmällä on tarjota vaihtoehto. He kutsuvat vaihtoehtoa mentaaliseksi kontrastoinniksi. Sen ajatus on, että keskitymme ensin muutaman minuutin ajan haluamaamme realistiseen tavoitteeseen. Kuvittelemme, miltä tuntuu, kun tuo tavoite on toteutunut. Tämän jälkeen vaihdammekin fokusta ja keskitymme muutaman minuutin ajan kaikkiin niihin esteisiin, jotka estävät meitä saavuttamasta tuota tavoitetta.

Mentaalisesta kontrastoinnista on kehitetty myös hieman virtaviivaisempi malli, joka kulkee nimellä WOOP. Nimitys tulee sanoista Wish (‘toive’), Objective (‘lopputulos’), Obstacle (‘este’) ja Plan (‘suunnitelma’). Sen tueksi on kehitelty jopa kaksi mobiilisovellusta, toinen opiskelukäyttöön ja toinen yritysmaailmaan. Sinällään idea on kyllä niin yksinkertainen, että sen voi ottaa käyttöön ilman sovellustakin.

Ei siis ole syytä luopua positiivisesta ajattelusta. Jos kuitenkin haluaa saavuttaa myös tuloksia, positiiviset ajatukset pitää yhdistää realistiseen kuvaan todellisuudesta ja tiellä olevista esteistä.

Lisäys: Nyyti ry:ssä työskentelevä psykologi Elina Marttinen on kirjoittanut aiheesta hyvän kirjoituksen. Voit lukea sen täältä.

I niin kuin inspiraatio

by on huhtikuu 17, 2013
in Motivaatio

Kuva: Editor B (Flickr)

Kuva: Editor B (Flickr)

Tämän motivaatiota käsittelevän kirjoituksen on kirjoittanut Hanna Maria Kotovaara:

”Mulla ei ole yhtään inspistä” – ja jumi on valmis. Tuttu juttu? Niin minullekin, kunnes oivalsin jotain olennaista inspiraatiosta.

Inspiraation puutetta pidetään usein oletusesteenä kirjoitustyölle. Ei nappaa – siispä jään odottelemaan inspiroivampaa hetkeä. Sama koskee motivaatiota. Yleensä ajatellaan, että motivaation kuuluisi olla sisäsyntyistä. Pitäisi olla jo valmiiksi motivoitunut ennen johonkin ryhtymistä – utelias, avoin ja innostunut. Mutta mitä jos motivaatio ja inspiraatio voisivat syntyä itse tekemisen myötä – vasta aloittamisen jälkeen?

Ennen tulitikun keksimistä tulen sytyttämiseksi tarvittiin kipinä. Kipinän aikaansaamiseksi taas tarvittiin joskus paljonkin kuivien puiden hankaamista toisiinsa. Yksi synonyymisanakirjan kuvauksista inspiraatiolle on juuri sana kipinä. Minäkin oivalsin, että kipinän aikaansaamiseksi ei tarvitse jäädä odottelemaan jotain epämääräistä hetkeä, jolloin kirjoittamisen kipinä suostuu syttymään. Riittää, kun käärii hihat ja alkaa hangata puita.

Paljon kirjoittavat tietävät, että kirjoittaminen on nimenomaan hihojen käärimistä ja työtä – ei inspiraatiota ja sen odottelua. Kirjoittaminen on prosessimaisesti etenevää työskentelyä. Toisaalta koska kirjoittaminen on vahvasti ajatteluun sidottua työtä, sujuva eteneminen edellyttää, että ajatukset on valjastettu mahdollisimman yhdensuuntaisiksi kyseisen kirjoitustyön kanssa. Minulla hyvinä valjaina työn edistämiselle toimii seuraavat asiat:

1. Luen aiheesta päivän päätteeksi tai päivän aluksi – kohdennan ajatukseni. Haalin monipuolisesti materiaalia googlettamalla artikkeleita ja uutisia sekä lainaamalla kirjoja. En välttämättä lue määrällisesti paljon tai kaikkea läpikotaisesti vaan silmäilen tekstejä etsien ”ajatustärppejä” – kiinnostavia tekstinpätkiä, jotka synnyttävät aivosopukoissani toivottavaa liikettä.

2. Puhun aiheesta puolison, muutaman hyvän ystävän tai kollegan kanssa – erityisesti, kun tuntuu, että kirjoitus- ja ajatustyö on tyssännyt. Aiemmin (erityisesti opiskeluaikana) olin ajatusteni ja ajatusjumieni hautoja – en osannut puhua keskeneräisistä ideoista ja töistä. Työelämässä olen kuitenkin oppinut, että yksi tehokkaimmista keinoista lisätä liikettä aivosopukoissa on avautua asiasta kahvipöydässä tai sermin yli.

3. Kirjoitan ylös ajatuspätkiä – kännykän muistiinpanoihin, kalenterin nurkkaan tai paremman puutteessa nenäliinan kulmaan. Aina kun työskentelen jonkun pidemmän projektin kanssa, pidän mukanani muistiinpanovälineitä. Tähän on kolme syytä: 1) poikkeuksetta parhaimmat hoksaukset syntyvät ykskaks jossain muualla kuin työpöydän ääressä, 2) muistan asiat parhaiten kirjoitettuani ne ylös, 3) ajatukset alkavat jatkojalostua kuin itsestään kirjoitettuina.

4. Mietin, mitä haluan tekstiltäni ja mihin sillä pyrin – mikä on tavoiteltu detaljitaso, rajaus, kohderyhmä, ilmaisutyyli ja ”palkka” (esim. arvosana). Tavoitteellisuus auttaa säilyttämään katseen kiekossa laajassakin kirjoitusprojektissa.

Synonyymisanakirjan toinen kuvaus inspiraatiolle on taiteellinen luomisvire. Aikana ennen tulitikkuja yhtä tärkeää kuin tulen sytyttäminen oli myös liekin ylläpitäminen – jo henkiinjäämisen kannalta. Sama pätee inspiraatioon ja kirjoittamiseen. Kun on ryhtynyt toimeen, kannattaa pitää sopiva etenemistahti päällä, ettei liekki ja luomisvire sammu. Täydellä liekillä puut palavat nopeasti loppuun, ja kituvalla liekillä osa resursseista jää käyttämättä. Kun sopiva luomisvire on päällä, mieli on avoinna oivalluksille – lenkkipolulla, kassajonossa, luennolla – ja työ etenee kuin itsestään.

Mikä sinua inspiroi – mikä ylläpitää liekkiä? Vaali näitä asioita graduprosessisi aikana. Kun olet saanut työsi päätökseen, loppuhiilloksen lämmössä on mukava lämmitellä ja paistaa makkarat tai vaahtokarkit!

Kirjoittaja työskentelee yrityksessään Vinkei, jonka päätoimialaan kuuluu opinnäytetöiden (pro gradu, diplomityö ja muut lopputyöt) edistäminen. Kirjoittaja osallistuu myös yhteiskunnalliseen keskusteluun tarkoituksenmukaisen opiskelun, opiskelun perusedellytysten ja opiskelijoiden työllistymisen edistämiseksi. www.opinnaytetyo.com

Uudenlaista treenimusaa

by on huhtikuu 9, 2013
in Motivaatio

Kuva: nurpax (Flickr)

Kuva: nurpax (Flickr)

Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Siri Eskola eli Gradutakuun keskustelualueen moderaattori Chipe:

A year from now you may wish you had started today. ― Karen Lamb

Kyseinen sananparsi on jonain epämotivoituneena päivänä osunut silmiin Gradutakuun keskustelupalstalla ja auttanut eteenpäin. Se sopii mainiosti gradun kokoiselle projektille motivaattoriksi ja varoittaa tilanteesta, jossa moni huomaa olevansa: jos olisin aloittanut silloin ja silloin, olisin nyt jo paljon pidemmällä.

Sitaatti sopii hyvin myös treenimotivaation ylläpitoon. Huvittavaa, että tämä lukutoukkasohvaperuna puhuu treenaamisesta, mutta tähän minut on ajanut fyysinen pakko. Opiskeluaikoina en paljon liikkunut ja viiden vuoden kirjastossa ja junassa istuminen teki tehtävänsä: sitä mukaan kun sivistys kasvoi, selkälihakset heikkenivät ja selkäni kipeytyi lopulta pahasti. Liikunta oli pakko aloittaa.

Noh, tässä yli vuoden nyt harrastettuani erilaisia lajeja ja anoppilassa pääsiäistä viettäessäni sain loistoidean: täytyy mennä hiihtämään! Koiraa kävelyttäessäni ohitseni kiisi jatkuvasti terveen ja onnellisen näköisiä ihmisiä suksilla ja päätin, että haluan ehdottomasti kuulua samaan joukkoon. Eihän hiihtäminen voi olla niin kamalaa kuin muistin. Hiihtäminenhän on pikkujuttu. Toiveeni esitettyä alettiin anoppilassa sitten kaivamaan sopivia suksia, sauvoja ja muita varusteita esille. Pistettiin pitoa pohjiin, mehua pulloon ja lähdettiin miehen kanssa ladulle.

Noin kahden metrin jälkeen tiesin tehneeni suuren virheen. Minä en ole hiihtänyt seitsemään vuoteen. Se on raskasta ja hankalaa, minulla ei ole tekniikkaa, eikä koordinaatiota. Mikään aikaisempi treenini (pilates! jooga! baletti!) ei auttanut ladulla pätkääkään. Ja edessä oli 6km lähimmälle tuvalle. Hiihtäminen on täyttä kidutusta ja minä olin ehdottanut sitä!

Päätin lukion toisella luokalla, että lähden Tampereen yliopistoon lukemaan sosiaalipsykologiaa. Kaikki meni suurin piirtein suunnitelmien mukaan noin viiden vuoden ajan, kunnes tuli se hetki, kun piti aloittaa tekemään gradua. Halusin ehdottomasti maistereiden loistokkaaseen joukkoon. Eihän gradun tekeminen voi olla vaikeaa, sehän on pikkujuttu. Noin viikko graduseminaarin ensimmäisen kokoontumisen jälkeen tiesin tehneeni suuren virheen. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä olin tekemässä. Mikään aikaisempi harjoitus (esseet! ryhmätyöt! kanditutkielma!) eivät tuntuneet auttavan ollenkaan gradun kokoisen projektin kanssa painiessa. Minut erotti maisterinpapereista noin kahdeksankymmentä sivua tieteellistä tutkimusta. Gradun tekeminen oli yhtä kidutusta ja minä olin vapaaehtoisesti aloittanut projektin!

Takaisin ladulle: Kun mieheni savikoi menemään aina kaksisataa metriä edelläni ja minä liukastelin, horjahtelin ja kiroilin eteen päin, alkoi päässäni soida tuttu sävelmä: ”en minä osaa, en minä pysty, tää on ihan p**kaa, parasta kääntyä takaisin, parasta lopettaa kokonaan, tää ei ole mitään mukavaa pariskuntatekemistä kun toinen vetää tuolla satoja metrejä mun edellä, ihan tyhmä mies, miksei se tajua kuinka hankalaa mulla on, miten olenkin näin huono….”

Olen joskus aikaisemminkin kuunnellut samanlaista melodiaa päässäni. Kun ystäväni kasasi toista maisterintutkintoaan kasaan, minä itkin kotona eteisen matolla ääneen: ”en minä osaa, en minä pysty, koko tutkimus on ihan p**ka, parasta lopettaa kokonaan, kenelläkään ei voi olla kivaa mun seurassa kun mua vaan ahdistaa tää gradu, en kehtaa soittaa kellekään kun tää on vieläkin kesken, musta ei ikinä tule mitään, mä en koskaan saa töitä, kuka tällaisen luuserin nyt palkkaisi, kukaan ei voi ymmärtää tätä epätoivon määrää”. Uudelleen ja uudelleen sama laulu.

Tunnetteko biisin? Oletteko koskaan kuunnelleet näitä ajatuksia? Ovatko ne saaneet sinut lopettamaan vaikkapa gradun tekemisen? Luovuttamaan siltä päivältä?

Siinä lykkiessäni menemään muistin hyvän neuvon siitä, kuinka negatiivisia ajatuksia on mahdollista kuunnella ja kestää ja silti jatkaa tekemistä. En minä saanut kokonaan ajatuksiani hiljennettyä, mutta vaihdoin raidan ladulla suurin piirtein tällaiseksi: ”Tämä oli todella typerä idea, mutta nyt se on pakko toteuttaa loppuun asti. Minä itse halusin tänne ladulle ja nyt sit hiihdetään. Minä en pidä tästä yhtään, mutta voin olla tyytyväinen kun pääsen tuvalle asti. Minun kehoni kyllä jaksaa jos mieleni ei anna periksi. Yksi suksi eteen, toinen suksi eteen, yksi suksi eteen, toinen suksi eteen. Tää on kamalaa, mutta yksi potku kerrallaan. Pohjanmaalla ei kovin suuria ylämäkiä toivottavasti vastaan tule…”

Ja niin minä hiihdin tuvalle ja takaisin. 11 km. Minä selvisin. Ja jos niin tahdon, minun ei ikinä, ikinä enää tarvitse hiihtää uudelleen.

Rohkeasti ladulle siis, arvoisat gradutoverit! Yksi potku kerrallaan.

Kirjoittajasta:

Siri Eskola on valmistunut Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja tekee tällä hetkellä omaksi suureksi hämmästyksekseen koulutustaan vastaavaa työtä. Päivätyönsä ohella hän pyrkii olemaan apuna ja tukena muille opintojen, opinnäytetyön tai perfektionismin kanssa painiville. Sirin löytää Gradutakuun keskustelupalstalta nimimerkillä Chipe ja hänelle voi lähettää mailia osoitteeseen siri_aae (at) yahoo.com

Seuraava sivu »

css.php