Miksi gradun tekeminen on niin vaikeaa?

Gradun tai jonkin muun opinnäytteen kirjoittaminen on periaatteessa niin kovin yksinkertaista: lue vähän lähteitä, tee hieman tutkimusta, kirjoita kasa tekstiä, kysy ohjaajalta että kelpaako ja jätä gradu, kun hän sanoo että joo. Kyllähän se työtä vaatii, mutta ei sen pitäisi mitenkään ylimaallisen vaikeaa olla. Silti monien graduntekijöiden kokemukset ovat toisenlaisia.

Tässä muutama ajatus siitä, miksi gradun kirjoittaminen on vaikeaa:

1) Gradun tekeminen on oppineisuuden osoittamista, ei heikkouden
Opinnäytteen tekemisessä ja opiskelussa yleensäkin on kyse pätevöitymisestä ja myös oppineisuuden osoittamisesta. Tällainen tilanne ei ole erityisen helppo silloin, kun kohtaakin vaikeuksia tai ei osaa jotain. Ei ole helppoa sanoa, ettei osaa tai ymmärrä, jos tarkoituksena on osoittaa, että osaa ja ymmärtää.

2) Gradu on arvostelun alaista toimintaa
Gradu on opintosuoritus, joka todellakin arvostellaan. Arvosanakäytännöt ja arvioinnin kulttuurit toki vaihtelevat paljon eri oppilaitoksissa. Joka tapauksessa gradun osalta tulet todennäköisesti kuulemaan, oliko se hyvä vai ei.

3) Gradu on kummallinen tekstilaji
Niin, sitä se on. Katso täältä, millä tavoin.

4) Kriittisyys on tärkeää mutta kohdistuu usein tekijään itseensä
Kriittinen ajattelu ja kriittisyys ovat tärkeä osa opinnäytteen tekemistä ja opiskelua. Joskus tuntuu, että yliopistomaailmaan hakeutuu myös paljon ihmisiä, jotka ovat erityisen kriittisiä, usein erityisesti itseään kohtaan. Kriittisyydessä ja itsekritiikissäkään ei sinällään ole mitään pahaa, monella tavalla ne ovat tarpeellisiakin.

Silloin kun kriittisyys kohdistuu sinuun itseesi ja on liiallista, seuraa kuitenkin ongelmia. Tällöin vaikkapa ohjaajan hyväntahtoiset kehitysehdotukset näyttävät silmissäsi vain osoitukselta omasta huonoudestasi. Samoin prosessin aikana väistämättä eteen tulevat haasteet johtuvat silmissäsi juuri sinusta.

5) Gradusuoritus henkilöityy
Teemme gradun tietyssä yhteisössä, tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Niin kovin moni asia vaikuttaa siihen, miten graduprosessisi etenee tai miten hyvä gradustasi tulee. Myös monen muun ihmisen panos tai tekemät ratkaisut vaikuttavat sinun graduusi. Silti gradun kanteen tulee sinun nimesi.

6) Graduprojekti on ääretön
Ehkäpä tehokkain tapa saada jotain aikaiseksi on deadline. Gradussa deadlinet harvoin ovat todellisia. Onkin sinusta itsestäsi kiinni, milloin gradu valmistuu. Samoin on oikeastaan aivan oma valintasi, millainen gradustasi tulee. Tämä sarjakuva käsittelee väitöskirjan kirjoittamista, mutta siinä esitelty kaava soveltuu täydellisesti myös gradun kirjoittamiseen:

prosessin kesto = joustavuus / motivaatio

Hyvin motivoitunut graduntekijä saa gradunsa valmiiksi, vaikka projekti on hyvin joustava. Motivaation lähestyessä nollaa prosessin kesto taas lähestyy ääretöntä.

Tweet This Post Post to Facebook

Pari ajatusta pohdittavaksi

Osallistuin viime viikolla jatko-opiskelijoille tarkoitettuun seminaariin, jossa pohdittiin rahoituksen hakemista ja väitöskirjan tekemisen problematiikkaa yleisemminkin. Seminaari oli monella tavalla hyödyllinen, mutta ehkäpä vahvimmin mieleeni jäi kaksi opintopsykologi Annamari Heikkilän esittelemää ajatusta tai oikeastaan eräänlaista iskulausetta.

Niistä ensimmäinen kuuluu näin:

Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Tämän sananparren voi ymmärtää ehkä useammallakin tavalla, mutta perusajatuksena lienee kuitenkin se, että hyvistä aikomuksista huolimatta saatamme saada aikaiseksi jotain vähemmän hyvää. Opinnäytteen tekemiseen sovellettuna tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että pelkkä aikomus ei riitä. Tarvitaan lisäksi konkreettinen suunnitelma sekä tuon suunnitelman toteutus.

Olen saanut kokea tämän hyvin konkreettisesti oman väitöskirjani kohdalla viime aikoina. Tein nimittäin kesäloman jälkeen päätöksen, että kirjoitan väitöskirjani puuttuvat artikkelit valmiiksi tämän lukuvuoden aikana. Menin jopa paljastamaan tämän päätöksen julkisesti minusta tehdyssä haastattelussa.

Nyt tämän talven ajan olen kamppaillut aika lailla tämän päätöksen kanssa. Yksi artikkeleista on tuottanut paljon vaivaa, ja lisäksi aikaani vievät aina kovin monet muutkin projektit. Näin hyvä aikomukseni tai oikeastaan sen heikko toteutuminen onkin alkanut aiheuttaa jo syyllisyyttä ja kääntynyt siis itseään vastaan.

Ongelmani on siinä, että tuo sinänsä hyvä aikomus ei ole konkretisoitunut kunnon suunnitelmaksi eikä myöskään riittävän säännölliseksi työskentelyksi.

Tavallaan tämä kokemus on tuonut kaksi opetusta:

1) Aikomus on konkretisoitava realistiseksi suunnitelmaksi, joka ulottuu kuukausi- ja viikkotasolle
2) Omia aikomuksia ei kannata käyttää itseään vastaan

Tästä päästäänkiin toiseen seminaarista vahvasti mieleeni jääneeseen sanontaan:

Kun tuntuu vaikealta – olet oppimassa jotain uutta!

Silloin kun jokin asia tuntuu ylipääsemättömän vaikealta, on tietysti vaikea ajatella positiivisesti. Meitä yksinkertaisesti ahdistaa, ja haluaisimme tuon ahdistuksen vain loppuvan.

Jälkeenpäin on usein helppo kuitenkin nähdä, että juuri vaikeuksien voittaminen on usein niitä kaikkein merkityksellisimpiä kokemuksiamme. Jos vain suinkin pystyt, koeta siis muistaa, että vaikeudet ovat todennäköisesti merkki siitä, että olet oppimassa jotain arvokasta. Arvostat sitä myöhemmin.

Koeta myös hetken aikaa kestää vaikeaa tilannetta ja ahdistusta, ilman, että haluat sen heti poistuvan. Mieti, mitä tämä ahdistus kertoo sinulle. Mitä sinun tulisi huomata? Mitä sinun tulisi juuri nyt tehdä ratkaistaksesi ongelma? Mitä sinä voit oppia itsestäsi ja työsi alla olevasta projektista? Ahdistus on aina merkki jostain. Mistä?

Tweet This Post Post to Facebook

Opittu avuttomuus

Amerikkalainen psykologi Martin Seligman on tutkinut ilmiötä, jota hän kutsuu nimellä opittu avuttomuus.

Seligman tutki alun perin koiria, jotka hän jakoi kolmeen ryhmään. Ensimmäiselle ryhmälle annettiin sähköiskuja, jotka koirat saivat kuitenkin loppumaan painamalla eräänlaista kytkintä. Toiselle ryhmälle annettiin myös sähköiskuja. Tällä ryhmällä sähköiskut kuitenkin jatkuivat riippumatta siitä, mitä koirat tekivät. Kolmas ryhmä oli verrokkiryhmä, jolle ei annettu sähköiskuja.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa koirat laitettiin tilaan, jossa heille annettiin jälleen sähköiskuja. Koirat pystyivät kuitenkin pakenemaan tilasta varsin helposti hyppäämällä matalahkon aidan yli.

Ensimmäisen ja kolmannen ryhmän koirat, toisin sanoen koirat, jotka olivat aiemmin onnistuneet lopettamaan sähköiskut omalla käytöksellään, sekä koirat, joille ei aiemmin ollut annettu sähköiskuja, hyppäsivät nopeasti aidan yli ja pakenivat. Sen sijaan koirat, jotka aiemmin eivät olleet pystyneet vaikuttamaan kokemuksiinsa, jäivät tilaan ja kävivät ulisten makaamaan maahan. Ne olivat oppineet avuttomiksi.

Seligmanin myöhemmät tutkimukset vahvistivat havainnon myös ihmisillä: jos emme joskus saavuta haluamaamme lopputulosta, päädymme hyvin nopeasti uskomaan, että emme pysty vaikuttamaan elämäämme. Opimme avuttomiksi. Tämä taas johtaa passiivisuuteen tai jopa depressioon.

Minkälainen koira sinä tunnet olevasi?

Tweet This Post Post to Facebook

Purkuketju: Kerro gradutuntemuksistasi

Kerropa, mitkä ovat graduntekoon liittyvät tuntemuksesi juuri tänään: Tuntuuko vaikealta? Tuntuuko helpolta? Ahdistaako? Innostaako?

Älä pidättele. Päästä tunteesi ja ajatuksesi esille. Anna palaa!

Tweet This Post Post to Facebook

Onko gradunohjaus terapiaa?

Helsingin Sanomat uutisoi syyskuussa, että joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista:

Jatkuva ylirasitus piinaa korkeakoulu- opiskelijoita

Peräti joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. He tuntevat olevansa jatkuvasti ylirasittuneita.

Opiskelijat tuntevat, että opinnoista on vaikea saada otetta. Joka viidennen mielestä tulevaisuus on synkkä, ja mieli on onneton tai masentunut.

Yliopisto-opiskelijoista noin 15 prosenttia on käyttänyt Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalveluita. Näiden opiskelijoiden ongelmat ovat vuosi vuodelta vaikeampia. Joka toisen YTHS:n mielenterveyspotilaan opiskelukyky on alentunut tai he ovat olleet jo kyvyttömiä opiskelemaan, kun ovat hakeutuneet hoitoon.

HS – Elämä & Terveys 21.9.2009

Näiden masentavien tilastojen taustalla on monenlaisia syitä. Opintojen alkuvaiheeseen liittyy erilaisia aikuistumiseen liittyviä paineita: omaan asuntoon tai toiselle paikkakunnalle muuttaminen, omasta taloudesta huolehtiminen sekä esimerkiksi seurusteluun liittyvät odotukset ja paineet. Myöhemmin opintojen aikana ongelmia taas saattaa aiheuttaa epävarmuus oman alan sopivuudesta ja ylipäätään tulevaisuudesta. Lisäksi voi olla vaikea olla välittämättä opintojen suorittamiseen liittyvistä tehokkuusvaatimuksista.

Olen opiskellut jatko-opintojeni osana yliopistopedagogiikkaa Helsingin yliopistossa. Molempien käymieni koulutusten aikana keskusteluissa on noussut esille kysymys: “Onko ohjaus terapiaa, ja pitäisikö ohjaajan olla terapeutti?” Molemmilla kerroilla keskustelun lopputulos on ollut sama: ohjaus ei ole terapiaa, koska ohjaajilla ei ole siihen koulutusta eikä yleensä resursseja. Vastauksesta huolimatta teemaan palataan toistuvasti. Tämä on mielestäni selkeä osoitus siitä, että yliopistolliseen ohjaukseen kyllä kohdistuu myös opiskelijoiden elämänhallintaan ja mielenterveyteen liittyviä paineita.

Kirjoittamisen ongelmia tutkinut psykologi Robert Boice on korostanut, että aina kirjoittamisen ongelmien taustalla ei suinkaan ole mielenterveyden ongelmia. Hänen mukaansa monet opiskelijoiden kirjoittamiseen liittyvät ongelmat ovat ratkaistavissa puhtaasti kirjoituksen ohjauksen puitteissa: ehkäpä opiskelijan työskentelytavat eivät ole toimivia, tai ehkäpä opiskelijan käsitys graduprosessista on virheellinen. Silti on selvää, että jos opiskelija kärsii todellisista psyykkisistä ongelmista, kehotus tarkentaa tutkimuskysymystä tai lukea lisää lähdekirjallisuutta ei auta.

Mistä ratkaisu?

Mitä ohjaaja sitten voi tehdä? Vaikka ohjaaja ei ole terapeutti, jonkinlaista herkkyyttä opiskelijan ongelmia kohtaan vaaditaan. Ongelmaton opiskelija, joka pystyy suoraviivaisesti toteuttamaan ohjaajan antamat ohjeet, on tietysti ohjaajan kannalta ihanteellinen mutta harvemmin todellisuutta. Ja vaikka ohjaaja ei ole terapeutti, perehtyminen esimerkiksi terapioita käsittelevään kirjallisuuteen voisi auttaa tunnistamaan ja diagnosoimaan opiskelijoiden ongelmia.

Entä mitä opiskelija sitten voi omalta osaltaan tehdä? Rohkaisisin jokaista ottamaan vastuuta omasta tilanteestaan ja omasta tilastaan. Ahdistuneena tai masentuneena se ei tietenkään ole helppoa, eikä meidän kulttuurimmekaan erityisemmin rohkaise henkilökohtaisen vastuun kantamiseen. Yleensä osaamme lähinnä syyllistää itseämme, ja se ei ole sama asia. Silloin, kun emme syyllistä itseämme, on puolestaan helpompaa etsiä syytä muista tai odottaa ratkaisua muilta.

Vastuun ottaminen tarkoittaa ongelmien kohdalla lähinnä sitä, että lopettaa todellisuuden kieltämisen ja pyrkii etsimään apua. Erilaisia apua tarjoavia tahoja kyllä on, mutta ensimmäinen askel täytyy ottaa itse. Ohjaajan lisäksi ja sijasta sinua voivat auttaa esimerkiksi yksityiset terapeutit, YTHS:n mielenterveyspalvelut, Nyyti ry ja oppilaitosten opintopsykologit.

Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat joka tapauksessa todellisuutta. Ehkäpä niiden pitäisi olla myös entistä avoimemmin osa ohjaamisesta käytävää keskustelua, käytiin tuota keskustelua sitten julkisesti tai yksityisesti.

Tweet This Post Post to Facebook

Next Page »