Artikkelin kommenteissa alkoi heti toistua vielä yksi harhaluulo, joka mielestäni kaipaisi purkamista. Se liittyy harjoitteluun, lahjakkuuteen sekä niin sanottuun huipulle pääsemiseen. Tässä pari esimerkkiä keskustelusta:

Sama pätee kaikkeen: esim. menestyvän huipu-urheilijan pitää olla sekä lahjakas että ahkera. Vain toinen ominaisuus ei riitä huipulle.

ja

Se on sama kuin juniorijalkapalloilijalle: sekä lahjakkuudella että harjoittelulla on suuri merkitys. Huipuksi tarvitaan molempia paljon. Keskinkertaiseksi yltää, jos on jompaa kumpaa.

Todellisuus on kuitenkin vielä paljon monimutkaisempi. Otetaan esimerkiksi Sami Hyypiä.

Olen kuullut alalla toimivan asiantuntijan suusta, toki vähän vitsinä, että Hyypiä ei edes ollut lahjakas, hän vain yksinkertaisesti sopi täydellisesti omalle pelipaikalleen. Hyypiä oli jalkapallourallaan käsittääkseni aina todella tunnollinen harjoittelija. Ennen Liverpooliin siirtymistä hän pelasi Willem II -joukkueessa keskikenttämiehenä, vaihtelevalla menestyksellä. Hän oli toki silloinkin jo monilla kriteereillä mitattuna menestynyt jalkapalloilija, mutta ei kuitenkaan ”huipulla” sillä tavoin kuin hän lopulta oli Liverpoolissa ja maajoukkueessa. Tarvittiin vielä Gérard Houllier, joka osti Hyypiän Liverpooliin ja teki hänestä keskuspuolustajan.

En väitä, että tuntisin Hyypiää ja hänen taustaansa täydellisesti. Pyrkimykseni on kuitenkin osoittaa, että ”huipulle” pääsemiseen tarvitaan yhdistelmä esimerkiksi lahjakkuutta, harjoittelua, ihmisiä, jotka luottavat sinuun, tilanteeseen ja yhteisöön sopiva rooli, sosiaalisia taitoja ja myös paljon onnea. Mitkään kaksi tiettyä asiaa tuosta listasta eivät riitä, eikä minkään yhden asian puuttuminen vielä välttämättä ole este. On esimerkiksi mahdollista tulla kansainvälisesti menestyneeksi rock-artistiksi, vaikka ei varsinaisesti osaisi laulaa tai soittaa lainkaan. Siihen saattavat riittää vaikkapa muut lahjat, karisma ja oikeanlainen työryhmä.

Olisiko Sami Hyypiästä koskaan tullut yksi ikäluokkansa parhaista puolustajista maailmassa ilman Gérard Houllieria? Emme koskaan saa tietää. Maailma on täynnä kovaa harjoittelevia, lahjakkaita jalkapalloilijoita, jotka eivät koskaan menesty. He ovat esimerkiksi loukkaantuneet jossain vaiheessa pahasti tai sitten he eivät ole tulleet toimeen valmentajien tai muiden pelaajien kanssa. Monissa Afrikan ja Etelä-Amerikan maissa on myös valtavia määriä lahjakkaita, kovaa harjoittelevia jalkapalloilijoita, jotka eivät koskaan menesty, koska ympäröivä yhteiskunta on niin epävakaa tai koska heitä ei vain ”löydetä”.

Menestyneen henkilön kohdalla on jälkeenpäin helppo korostaa oman työn merkitystä, eikä sitä varsinaisesti tarvitse vähätelläkään. Silti edes kova työ ja lahjakkuus eivät välttämättä johda huipulle, ja huipulta pääsee myös aika nopeasti alas.

Mitä tästä nyt sitten tulisi mielestäni oppia? Ehkäpä huipulle pääseminen ei lopulta ole kovin tärkeää. Kannattaa keskittyä siihen, että saa itse tyydytystä siitä, mitä tekee, vaikka se sitten vaatisikin kovaa työtä ja jopa uhrauksia. Jos haluaa menestystä, oli se sitten työelämässä tai jossain vielä kilpaillummassa lajissa, kannattaa satsata muihinkin asioihin kuin harjoitteluun, esimerkiksi suhteiden rakentamiseen ja sosiaalisten taitojen opetteluun. Ja jos jossain ei ole todella hyvä, peli ei siltikään ole menetetty: on täysin mahdollista kompensoida heikkouksia jollain toisella vahvuudella.

Kuva: Paul Domenick (Flickr)