Kokoonnummeko puhumaan tutkimuksesta vai tekemään sitä?
Kuva: alamosbasement (Flickr)
Opinnäytteen tekemiseen liittyy perinteisesti melkein aina jonkinlaista seminaarityöskentelyä. Toiminnan nimi voi toki vaihdella: usein puhutaan seminaarista, toisinaan gradupiiristä. Lähtökohta on yleensä kuitenkin samanlainen: opiskelijat kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan ohjaajan johdolla suunnitelmistaan tai jo tuotetuista graduteksteistä.
Seminaarit ovat tuttuja myös väitöskirjan tekijöille. Esimerkiksi omassa oppiaineessani kokoontuu säännöllisesti väitöskirjan tekijöille tarkoitettu tutkijaseminaari, ja lisäksi kerran vuodessa matkustamme Tvärminnen tutkimusasemalle kahden päivän mittaiseen seminaariin. Lisäksi tutkijakoulut järjestävät omia seminaarejaan harva se viikonloppu.
Seminaarilla on tietysti omat funktionsa. Suunnitelmista ja teksteistä on toisinaan tärkeää puhua ohjaajan johdolla ja ryhmässä ideoiden. Seminaari opettaa myös tiettyjä akateemisen vuorovaikutuksen muotoja, joita voi olla hyödyllistä opiskella.
Välillä kuitenkin mielessäni herää ajatuksia, jotka kyseenalaistavat seminaarin mielekkyyden opinnäytteen tekemiseen kiinteästi liittyvänä työmuotona tai ainakin käytännössä ainoana ryhmätyön muotona.
Oman väitöskirjatutkimukseni aineistona on videoituja graduseminaaritapaamisia. Ainestoni perusteella on selvää, että seminaari on usein hyvin formaali tilanne, jossa keskustelu ei välttämättä ole kovin vapaata. Usein suuri osa seminaarin osallistujista istuu kaksi tuntia hiljaa ja kuuntelee, jos edes kuuntelee.
Puhumisesta tekemiseen
Olen jo jonkin aikaa seurannut mielenkiinnolla hollantilaisen psykologi Ap Dijksterhuisin tutkimuksia. Hänen artikkelinsa tiedostamattomasta prosessoinnista ovat kiehtovia.
Ehkäpä vielä kiehtovampaa on kuitenkin se, millaista Dijksterhuisin oppilaiden väitöskirjatyöskentely näyttää olevan. Dijksterhuis matkustaa oppilaineen kauniiseen paikkaan tekemään opinnäytteitä. He istuvat ulkona pitkän pöydän ääressä tai huvilan portailla läppäreineen kirjoittamassa. (Kuvia löytyy täältä ja täältä.)
Epäilemättä tällaisissa olosuhteissa syntyy myös monia tilanteita ohjaukseen, ja ohjaajahan on myös läsnä. Pääpaino on kuitenkin tekemisessä, vertaistuessa ja yhdessä toimimisessa.
Kyllä seminaarillakin voi olla paikkansa. Toisinaan voisi kuitenkin olla järkevämpää ajan ja resurssien käyttöä kokoontua yhdessä tekemään, sen sijaan että aina kokoonnumme puhumaan tekemisestä.
Hyvähenkinen gradu irc-kanava on toiminut parhaiten tukena ja tiedon lähteenä gradua tehdessä. Se ei ole ollut aika- tai paikkarajoitteinen. Sinne on saanut hyvin purkaa angstia teosta ja kysyä apua viittauksiin yms. Keskustelu on ollut juuri niin vapaata kuin olemme halunneet sen olevan
Hei Sanna! Tuopa kuulostaa erittäin kinnostavalta! IRC on minulle varsin vieras maailma. Onko tuo kanava suljettu vai julkinen?
Hienoa, että nostat pöydälle seminaarityöskentelyn heikkouksia ja kehittämistarpeita. Uskomatonta, miten vielä korkeimman asteen koulutuksessa opintosuoritusmerkinnän voi saada 90-prosenttisesti vain vaivaantumalla paikalle.
Ja olitpa oikeasti miten ärsyttävä tyyppi tahansa
kiitos – ehkä juuri kirjasi (G-takuu) innoittamana olen vihdoin uskaltamassa lähestyä graduohjaajaani tekstin kera. Takarajana voisi olla kaksi viikkoa tästä! Emansipatorinen tiedonvälittämisintressisi on onnistunut ainakin kohdallani.
Moi Arska! Seminaarilla on tietysti pitkät perinteet. Välillä voisi kyllä olla hyödyllistä miettiä, onko se kaikkein paras mahdollinen työskentelymuoto.
Niin, olen OIKEASTI todella ärsyttävä, mutta onneksi näköjään pystyn tästä huolimatta edes silloin tällöin olemaan hyödyksi…
Kolmen ensimmäisen gradusemmani perusteella olen kyllä samaa mieltä. Luulisi, että tässä vaiheessa opintoja olisi jo jotain edes älykkään kuuloista sanottavaa (itselläni tai muilla). Ainakin oppii tärkeitä selviytymiskeinoja työelämään: miettiväinen ilme ja kaukaisuuteen suunnattu katse hetkinä, jolloin pitäisi vaikuttaa miettivän jotain asiaa; geneeriset kommentit, kun ei sitten keksinyt mitään (“oli tosi mielenkiintoista”) ja itsepetos (“ihan hyvin menee, en tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mutta en kehtaa edes kysyä, joten parempi vain feikata osaamista”). Näin.
Kiitos kommentista, Jerppuli! Luulen, että kyllä keskiverto-opiskelijat ovat kuitenkin aika älykkäitä. Kyllä niitä kommentteja ja mielipiteitä saisi irti, jos tilanteen järjestämistä miettisi hieman uudelleen.
“ihan hyvin menee, en tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä, mutta en kehtaa edes kysyä, joten parempi vain feikata osaamista”
Tämä muuten taitaa olla pelottavan yleinen toimintamalli graduohjauksessa…
Mun mielestä tässä tosiaan on käsillä ihan oikea ongelma. Olen mielelläni aika asiakeskeinen ja muistan sekä pro- että graduseminaarista sen, että olin ajoittain rasittunut siitä, että jotkut käyttivät heidän työlle varatun ajan kaikenlaisten kuulumisten raportointiin. Suhteellisen vieraan ihmisen ansiotyötilanteet, lasten sairaudet ja tupakoinnin lopettamisyritykset on aiheina banaaleita ja graduseminaari vähän väärä foorumi niistä puhumiseen, vaikka kaikki em. olisikin syy siihen, miksi työ ei edisty.
Ja vaikka varmasti on niin, että keskiverto yliopisto-opiskelija on älykäs, niin ryhmädynamiikka on jännä laji: vähän on vaikea ymmärtää niitä, jotka istuivat kerrasta toiseen ihan hiljaa vaan. Tietenkään kukaan ei aina jaksa panostaa mielettömästi, miten ihmeessä saisi kaikki osallistumaan edes jotenkin?
Paljon kiitoksia kommentista, Jenni! Viestissä on oikeastaan kaksikin isoa teemaa:
1) Joidenkin ohjausideologioiden mukaan (esim. Nummenmaa & Lautamatti: Ohjaajana opinnäytetöiden työprosesseissa) gradun ulkopuolinen elämä tulisi ottaa jollain tavalla käsittelyyn ohjauksessa, tai muuten seuraa lopulta ongelmia. Toisaalta tuokin on totta, mitä sinä sanot: seminaari saattaa helposti jäädä pelkästään näistä asioista valittamiseksi. Siitäkään ei ole erityisemmin hyötyä kenellekään. Aika haastava työmuoto!
2) Osallistumiseen pystyy kyllä vaikuttamaan lopulta aika pienillä jutuilla. Minulla on hyviä kokemuksia esimerkiksi kahden opponentin käytöstä yhden sijaan. Tällöin keskustelu laajenee tavallisen kolmikon (ohjaaja, opponentti, graduntekijä) ulkopuolelle ja muidenkin saattaa olla helpompi liittyä keskusteluun.
kävinpä juuri tänään kesken työpäivän tuhraamassa aikaani vastaavassa tapahtumassa.. siinä kohtaa kun seminaarin vetäjä sanoi, että “otsikoinnissa suosittelen käyttämään numerointia” meinasin lähteä kävelemään! Olimmehan istuneet vastaavilla luennoilla jo koko kevään.. Tuen ja neuvojen tai vaikka uusien näkökulmien sijaan saan jokaiselta pakolliselta istumiskerralta hieman lisää turhautuneisuutta yliopistomaailmaa kohtaan. t.yhden laajan opinnäytetyön jo tehnyt, “pakotettu” gradun vääntöön
Voisiko ehkä sitten ajatella niin, että gradun ulkopuolinen elämä tulee seminaarissa tai vastaanotoilla esiin, jos on tullakseen? Ajatus, että se aina välttämättä otettaisiin käsittelyyn, tuntuu vähän omituiselta, koska viime kädessä tuossa on kyse siitä, missä kaikissa muissakin ihmisten välisissä suhteissa eli siitä, miten henkilökemiat osuu yksiin.
Uuvee, otan osaa: Mä olen istunut kahdessa proseminaarissa ja yhdessä graduseminaarissa. Yhdessä niistä oli tyyppi, joka oli aina hiljaa, ja vetäjääkin mun mielestä selvästi harmitti se ja ajoittain jopa ärsytti. Tasaisin väliajoin muistutti, että osa suoritusta on osallistuminen keskusteluun, ja lähes joka tapaamisen lopussa sanoi, että “X, sä et ole vielä sanonut mitään tänään, olisiko sulla mielessä jotain?” Yleensä vastaus oli, että no just tässä jo itse asiassa sanottiin kaikki se, mitä hänkin oli miettinyt. Tätä jatkui pari kuukautta. Yhdellä kerralla vetäjä sitten sanoi, että eikun nyt esität jonkin mielipiteen tai kysymyksen tästä aiheesta. Tämä X mietti hetken ja sanoi sitten, että onko pakko laittaa otsikossa olevan numeron jälkeen piste.
Mä olisin kiinnostunut kuulemaan, miten joku sellainen, joka on seminaareissa hiljainen, oikeuttaa osallistumattomuutensa itselleen. Seminaarityöskentely ei ehkä ole paras mahdollinen työmuoto, mutta niin kauan niitä on, niin työmuodon ongelmallisuus ei voi olla syy vaikenemiseen. Onko se hiljaisuus oikeasti vain ujoutta eikä ollenkaan välinpitämättömyyttä?
Kiitos kommentista, uuvee! Ei tuo taatusti järin motivoivaa ole. Ota läppäri mukaan ja kirjoita ensi kerralla muita häiritsemättä omaa graduasi!
Jenni: Oman kokemukseni mukaan ryhmissä on aina ihmisiä, jotka eivät halua puhua tai suorastaan pysty siihen. Pakottaminen harvoin toimii, kuten ei toiminut tuossa esimerkissäsikään.
Jos joku haluaa istua seminaarissa hiljaa osallistumatta keskusteluun, se on kai hänen asiansa, ellei sitten ole opponointivuorossa, jolloin jotain pitäisi pystyä sanomaan (näkyyhän se sitten arvostelussa). Kyllä vastavuoroisesti on niitä, joilta juttua tulee yli äyräiden. Suurempi ongelma on mielestäni se, kun ohjaaja ei saa pidettyä seminaari-istuntoa aikataulussa, jolloin alkupään esityksien käsittelyyn käytetään suhteettomasti aikaa verrattuna loppupään esityksiin, jotka sitten vedetään kiireessä, kun aika (ja veren sokeri) loppuu kesken. Se ei ole reilua.
Onpa mielenkiintoinen ajatus tämä kokoontuminen yhdessä tekemään! Seminaarit saattavat jäädä surullisen irrallisiksi opiskelijoiden varsinaisesta työprosessista.. mietin tässä, miten yhdessä tekemisen ajatusta voisi tuoda seminaarityöskentelyn rinnalle. Haittaako opiskelijoiden eri vaiheissa oleminen yhdessä tekemistä, kannattaako ohjaajan olla mukana jne.
Minulla on ollut tapana aikatauluttaa vetämäni proseminaari tosi tarkasti. Jo kurssin alussa selitän opiskelijoille, että jokaista esitelmää käsitellään tasan tunti (näin voidaan pitää kaksi kerralla jos aika näyttää loppuvan muuten kesken). Tästä kulloisenkin työn esittelyyn n. 15 min, opponointiin n. 10 min., ja loppu siihen että jokainen osallistuja esittää ainakin yhden kommentin tai kysymyksen josta voi päätellä että on tutustunut esiteltävään työhön. Tällä tavalla kukaan ei pysty istumaan tunnista toiseen tuppisuuna, ja koska puheenvuorojen pituus on rajattu, ei myöskään kukaan jaarittele loputtomiin. Ihan hyvin on toiminut (ainakaan kukaan ei tietääkseni ole tästä syystä kurssia jättänyt kesken), tietysti joka ryhmästä silti löytyy joku jonka tyyppillisin kommentti on ‘tosi mielenkiintonen työ’ tai ‘kaikki mun pointit tuli jo sanottua..’ Tähän käytäntöön olen päätynyt ns. kantapään kautta kun kärsin itsekin siitä, että samat tyypit on aina äänessä ja toiset taas aina hiljaa. Useimmiten jää aikaa vielä yleiselle keskustelulle, ja yleensä sitä tuleekin ihan kivasti.
Paljon kiitoksia kommenteista, dG, Sanna K ja Mari! Siitä olemme varmaankin yhtä mieltä, että seminaari on loppujen lopuksi aika vaativa työmuoto. Sen pitäisi tukea jokaisen opiskelijan graduprosessia, opettaa akateemiseen keskusteluun ja toimia muutenkin ryhmäohjauksena. Ja seminaariakin rasittaa usein perinne: “No, tämä on aina tehty tällä tavalla.” Joskus voisi olla hyödyllistä kyseenalaistaa totuttuja tapoja toimia.
Hiljaa istuvien opiskelijoiden olemassaolo vaivasi minua kovasti kanssaopiskelijana ja myöhemmin opetustyön alussa. Vasta opettajan pedagogisten opintojen aikana tajusin, että kyse on myös temperamenttieroista. Itse olen nopea ja keskusteleva ja joku toinen (myös monet opettajista
taas haluaa muotoilla kommenttinsa rauhassa, ajan kanssa.
Joissain seminaareissa keskustelua voi käydä myös kirjallisessa muodossa eli jättämällä perusteltu kommentti (tai jokaisen osallistujan tekemä kirjallinen opponointi) Moodleen tms. ennen ja jälkeen perinteistä seminaarikokousta. Osa seminaarin hiljaisista jättää todella hyviä, osuvia kommentteja.
Yliopistolla on myös opiskelijoita, joita jännittää nimenomaan seminaariin osallistuminen niin paljon, että siitä tulee hidaste tai jopa este koko graduprosessille. Tällaisten opiskelijoiden huomioiminen on haaste, johon aika harva yliopisto-opettaja tai -opiskelija kykenee.
Oikein hyvää keskustelua tärkeästä aiheesta. Seminaarityöskentely on tärkeä, mutta samalla myös vaativa oppimismuoto, kuten aikaisemmissa kommenteissa on tullutkin esiin. Ja jonkinlaiset uudet opetus- ja työskentelymuodot voisivat olla kokeilemisen arvoisia. Lisäksi olisi hyvä huomioida myös yksilölliset erot osallistunmisessa.
Raisa toi edellisessä kommentissa hyvin esiin mahdollisia eroavaisuuksiin vaikuttavia tekijöitä. Itselleni suurimpia esteitä aktiiviselle osallistumiselle on jännitys ja epävarmuus sanottavasta kommentista. Helposti tilanne menee siihen, että yrittää väkisin keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi hiljaa koko aikaa, mutta mitenkään helposti tämä ei ainakaan itselläni onnistu. Mahdollisuus kirjallisesta palautteesta olisikin mielestäni yksi hyvä vaihtoehto, koska itse tarvitsen yleensä aikaa sanottavan muotoiluun. Tavallisessa seminaarikeskustelussa en saakaan sanottua mitään, vaikka olisikin ehkä jotain mielessä, koska joko en uskalla kommentoida tai en saa avattua suutani juuri oikeaan aikaan, ja kohta tilaisuus onkin jo ohi.
Myös jonkinlainen vapaamuotoisempi tilanne saattaisi olla hyvä idea (kuten Kimmon antama esimerkki). Esimerkiksi jokin sellainen, että osallistujat työskentelisivät yhdessä (kirjoittaisivat omia töitään), mutta olisi kuitenkin mahdollisuus kysyä neuvoa ja kommentteja toisilta.
Kiitos hyvistä kommenteista, Raisa ja Anne! Kirjoittaminen on sinällään kyllä aika hallitseva tapa suorittaa opintoja. Toisilla aloilla melkein koko tutkinnon voi suorittaa juuri suutaan avaamatta. Toisaalta seminaari on usein kyllä aika muodollinen tilanne, ja sitten on vielä paine sen suhteen, että pitäisi olla jo asiantuntemusta omasta alasta. Nämä tekijät eivät tee siitä kyllä ideaalia tilannetta keskustelemisen harjoitteluun, jos esiintyminen on muutenkin vaikeaa.
Oma gradunohjaajani vaati jokaiselta kirjallisen kommentin jokaisesta käsiteltävästä työstä. Tällä oli kyllä keskustelua edistävä vaikutus, koska työt oli pakko lukea ja koska jonkinlaisia mielipiteitä oli pakko muodostaa.
Itse olen käyttänyt kirjoittamista apuna siten, että tapaamisen aluksi jokainen kirjoittaa ensin hetken aikaa ylös ajatuksiaan käsiteltävästä työstä. Tämäkin tuntui ruokkivan keskustelua mukavasti.
Vapaan keskustelun ja mielipiteiden vaihdon aikaan saaminen on monille opettajille hyvin työlästä joskus mahdotonta. Seminaarimuotoiset tilanteet vaativat mielestäni keskustelua, myös töiden opponointi -tuntien lisäksi. Omassa gradu ryhmässäni koen yleisen mielenkiinnottumuuden suurimmaksi ongelmaksi, porukkaa ei nappaa kuunnella, kommentoinnista puhumattakaan, muiden töitä.
Keväällä käsittelimme jokaisen gradun tutkimussuunnitelman läpi, esitysten jälkeen oli varattu aikaa kommenteille, kysymyksille ja keskustelulle. 30 hengen ryhmässä, meitä oli suurin piirtein 2 ihmistä, jotka yrittivät antaa jotain palautetta jokaiselle työlle; esittää tarkentavia kysymyksiä yms. yms. Oman esityksen jälkeen tilassa vallitsikin totaalinen hiljaisuus.. teki mieli huutaa, että kysykää tai sanokaa nyt edes jotain!? Tässä vaiheessa loppui myös usko ohjaajaamme, jolla hänelläkään ei ollut sanaakaan sanottavanaan. Tällaisessa porukassa, sitä melkein toivoisi että seminaarin vetäjä pistäisi kaikki kirjaamaan vaikka palautetta nimettömänä paperille, jos luonne ei anna myöden julkista puhumista. Sitäkin olen tässä miettinyt, että jos on opiskelu-urallaan päässyt graduntekoon asti, eikä pysty avaamaan suutaan minkäänlaista keskustelua varten, niin mitenköhän nämä henkilöt selviytyväet esimerkiksi työelämän tuomista palavereista..
Kiitos kommentista, uuvee! Olet oikeassa: Tuollaiset kokemukset ovat äärimmäisen turhauttavia. Eikä niissä ole loppujen lopuksi yhtään mitään järkeä. Ehkä sitä vain toivoo, että noin äärimmäiset kokemukset ovat jäämässä vähemmistöön. Toivottavasti…
Ajatus yhdessä kirjoittamisesta herätti mielenkiintoni ja vaikka olosuhteista ei ainakaan näin marraskuussa pystyisi luomaan yhtä viihtyisiä ja inspiroivia kuin Dijksterhuis on luonut, on ajatus ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.
Yhdessä kirjoittamisesta saattaisi olla apua myös, jos kärsii “valkoisen A4:sen kammosta”. Siis siitä, että ei saa alkuun tuotettua mitään tekstiä, vaan seikkailee netissä etsimässä ja haalimassa aina vain lisää taustamateriaalia. Jos kirjoittaminen toteutettaisiin netittömässä ympäristössä ja tukeuduttaisiin etukäteen haettuun tietoon, syntyisi paperille melko varmasti jotain ja kirjoitusprosessi saataisiin käyntiin. Samalla olisi myös turvassa muilta netin aikaavieviltä houkutuksilta. Kun tämä vielä toteutettaisiin ympäristössä, jossa saisi tarvittaessa vertaistukea muilta samassa tilanteessa olevilta opiskelijoilta ja ohjaajakin olisi paikalla antamassa tarvittaessa neuvoja, tulosta luulisi syntyvän. Täytyy ainakin kokeilla…
Kiitos kommentista, Riikka! Mäkin luulen, että tuo yhdessätekeminen ja sosiaalisuuden tuominen olisi tärkeää aika moneen opinnäyteprosessiin. Kun istuu yksin kotona eikä tee mitään, ajatukset alkavat pyöriä oman navan ympärillä ja ongelmatkin tuntuvat helposti omasta huonoudesta johtuvilta. Yhdessä tehdessä huomio on enemmän tekemisessä ja pienet vaikeudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.
Niin, olisi kyllä kiva päästä tuollaisiin aurinkoisiin maisemiin tekemään tekstiä…