Gradutakuu Jyväskylän ylioppilaslehdessä

Jyväskylän ylioppilaslehden numerossa 11/2010 on juttua gradun tekemisestä ja myös Gradutakuu-kirjasta ja -sivustosta. Voit lukea osan jutusta täältä.

Suurin osa artikkelissa esitellyistä vinkeistä on tämän blogin lukijoille jo todennäköisesti tuttuja, mutta ehkäpä saat niistä kuitenkin uutta inspiraatiota.

Rituaaleista voimaa

Rituaalin käsite on ollut minulle hyödyllinen kirjoittamisessa, muussa työssä ja ihan vapaa-ajallakin. Rituaalin tarkoituksena on tehdä jostain merkityksellisestä toiminnasta automaattista, aikaan ja paikkaan sidottua.

Tällä tavoin meidän ei tarvitse koko ajan miettiä, milloin ja missä jotain teemme. Sen sijaan tiedämme, että kirjoitamme gradua esimerkiksi joka aamu yhdeksästä kahteentoista työpöytämme ääressä tai sitten vaikkapa joka perjantai kirjastossa.

Olen käsitellyt rituaaleja lyhyesti graduoppaassani. Vaikka kaikille rituaalin ajatus ei ehkä sovikaan, gradu on juuri sellainen projekti, jossa siitä voi olla hyötyä.

Voit lukea rituaaleista tarkemmin Suomen Laki -sivustolla julkaistusta kolumnistani.

Akateeminen työttömyys ja kortistoon valmistumisen uhka

YLE Ykkösen aamu-tv:ssä oli tänään keskustelua akateemisesta työttömyydestä. Katkelman voi katsoa YLE Areenalta.

Varoitus: videon katsominen vaatii valmistumisen kynnyksellä olevalta opiskelijalta kylmiä hermoja.

Keskustelun mieleenpainuvimpia kohtia on Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Katri Korolainen-Virkajärven tiivistys yliopisto-opinnoista:

“Mikä on sellainen työyksikkö, missä annetaan viiden vuoden projekti, vapaat kädet ja ilmotetaan, et jos menee tosi huonosti, ni me ehkä otetaan yhteyttä. Tai tuu kysymään, jos on ihan pakko, mut meil on tosi huonot resurssit ohjata.”

Kokoonnummeko puhumaan tutkimuksesta vai tekemään sitä?

Opinnäytteen tekemiseen liittyy perinteisesti melkein aina jonkinlaista seminaarityöskentelyä. Toiminnan nimi voi toki vaihdella: usein puhutaan seminaarista, toisinaan gradupiiristä. Lähtökohta on yleensä kuitenkin samanlainen: opiskelijat kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan ohjaajan johdolla suunnitelmistaan tai jo tuotetuista graduteksteistä.

Seminaarit ovat tuttuja myös väitöskirjan tekijöille. Esimerkiksi omassa oppiaineessani kokoontuu säännöllisesti väitöskirjan tekijöille tarkoitettu tutkijaseminaari, ja lisäksi kerran vuodessa matkustamme Tvärminnen tutkimusasemalle kahden päivän mittaiseen seminaariin. Lisäksi tutkijakoulut järjestävät omia seminaarejaan harva se viikonloppu.

Seminaarilla on tietysti omat funktionsa. Suunnitelmista ja teksteistä on toisinaan tärkeää puhua ohjaajan johdolla ja ryhmässä ideoiden. Seminaari opettaa myös tiettyjä akateemisen vuorovaikutuksen muotoja, joita voi olla hyödyllistä opiskella.

Välillä kuitenkin mielessäni herää ajatuksia, jotka kyseenalaistavat seminaarin mielekkyyden opinnäytteen tekemiseen kiinteästi liittyvänä työmuotona tai ainakin käytännössä ainoana ryhmätyön muotona.

Oman väitöskirjatutkimukseni aineistona on videoituja graduseminaaritapaamisia. Ainestoni perusteella on selvää, että seminaari on usein hyvin formaali tilanne, jossa keskustelu ei välttämättä ole kovin vapaata. Usein suuri osa seminaarin osallistujista istuu kaksi tuntia hiljaa ja kuuntelee, jos edes kuuntelee.

Puhumisesta tekemiseen

Olen jo jonkin aikaa seurannut mielenkiinnolla hollantilaisen psykologi Ap Dijksterhuisin tutkimuksia. Hänen artikkelinsa tiedostamattomasta prosessoinnista ovat kiehtovia.

Ehkäpä vielä kiehtovampaa on kuitenkin se, millaista Dijksterhuisin oppilaiden väitöskirjatyöskentely näyttää olevan. Dijksterhuis matkustaa oppilaineen kauniiseen paikkaan tekemään opinnäytteitä. He istuvat ulkona pitkän pöydän ääressä tai huvilan portailla läppäreineen kirjoittamassa. (Kuvia löytyy täältä ja täältä.)

Epäilemättä tällaisissa olosuhteissa syntyy myös monia tilanteita ohjaukseen, ja ohjaajahan on myös läsnä. Pääpaino on kuitenkin tekemisessä, vertaistuessa ja yhdessä toimimisessa.

Kyllä seminaarillakin voi olla paikkansa. Toisinaan voisi kuitenkin olla järkevämpää ajan ja resurssien käyttöä kokoontua yhdessä tekemään, sen sijaan että aina kokoonnumme puhumaan tekemisestä.