Koin esimerkiksi tällä viikolla ison takaiskun, kun sain kuulla, että esitelmääni ei hyväksytty oman tutkimusalani tärkeimpään kansainväliseen konferenssiin ensi kesänä Saksassa. Olin jo aika vahvasti orientoitunut siihen, että pääsen osallistumaan.

Minulle luontainen tapa reagoida tällaiseen vastoinkäymiseen on ajatella esimerkiksi: “Aina minulle käy näin.” tai “Taas minä mokasin. En osaa kirjoittaa kunnollista abstraktia (= tutkimuksen esittelyä, jolla esitelmää tarjotaan konferensseihin)” tai jopa “Tämä on selkeä osoitus siitä, että minusta ei ole tutkijaksi.” Taipumukseni on siis jäädä lattialle makaamaan ja ulista.

Nyt olen kuitenkin yrittänyt ajatella toisenlaisia tapoja reagoida. Konferenssiesitelmien hyväksymiseen liittyy monenlaisia asioita; ehkä kyse ei ole omasta huonoudestani. Esitelmän hylkääminen ei myöskään välttämättä tarkoita, etten voisi osallistua konferenssiin: ehkä voisin saada jostain apurahan ja osallistua konferenssiin pitämättä esitelmää. Jos todella haluan sinne, ehkä voisin jopa itse maksaa kulut, vaikka ne aika isot olisivatkin.

Tällainen tapa ajatella ei ole minulle helppoa tai luonnollista, mutta ehkä sitä voisi oppia.

Olet varmasti oikeassa siinä, että avuttomuus voi tavallaan olla opetettua. Seligmanin mukaan ihmiset voivat esimerkiksi oppia avuttomiksi tarkkailemalla muita ihmisiä. Myös vanhempien rooli on taatusti suuri siinä, oppiiko lapsi, että hän voi vaikuttaa kohtaloonsa vai osoitetaanko hänelle, että “asiat vain nyt ovat näin.”

Mitä itse ajattelet aiheesta?