Syksy meni opintoja täydentäessä (kieliopintoja, muutamia muita kursseja ja tenttejä) ja graduseminaarissa istuessa. Tuli selväksi, että gradu pitää käytännössä aloittaa aivan alusta, niin paljon teoreettinen viitekehys oli muuttunut. Luin jonkin verran lähdekirjallisuutta, jotta sain seminaarissa esiteltäväksi kelpaavan katkelman tehtyä.

Joulun jälkeen olisi sitten pitänyt aloittaa itsenäinen työskentely. Pääni kyllä työskenteli gradun parissa koko ajan, mutta uudet teoriat tuntuivat käytännön työssä jotenkin päälle liimatuilta, ja itse asiassa koko tutkimusaihe oli mielestäni huono. Olin ahdistunut, ja yritin miettiä, miten pääsen eteenpäin.

Maaliskuun lopulla pforessori lähestyi minua sähköpostilla kysyen, mitä gradulleni kuuluu ja muistuttaen samalla, että “vanhana opiskelijana” minun tulee saada paperit ulos viimeistään 31.7. Se oli tarvittava tönäisy: oli pakko ruveta töihin. Kesäksi suunnitellun pitkän ulkomaan matkan takia gradu olisi pakko jättää viimeistään kesäkuun alkupäivinä – minulla olisi siis reilut kaksi kuukautta aikaa!

Kävin työhön valtavalla tarmolla. Luin alan lähdekirjallisuutta valtavat pinkat, istuin kirjastoissa, surffasin netissä, setvin omaa aineistoani. Vähitellen tuli selväksi, MITÄ minun kannattaa aineistosta tutkia ja MILLÄ keinoilla. Siinä hötäkässä graduni aihe laajeni huomattavasti (tosin työmäärä ei oleellisesti kasvanut) ja löysin viimeinkin sen punaisen langan, miten hyödyntää teoriaa relevantilla tavalla. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Työpöytä ja koko makuuhuoneemme oli kuin kaaos: kirjoja eri pinoissa (joiden oikean järjestyksen vain minä tiesin) valtavat määrät printattua tekstiä (omaa ja muiden), muistiinpanoja, post it -lappuja, jotka sisälsivät mystisiä koodeja jotka vain minä osasin tulkita… Ja seinällä oli hieno “Tee tämä” -lista, joka sisälsi kaikki tulevat työnteon vaiheet aina viimeiseen oikolukuun asti. Lista lyheni ja lyheni, viimein tuli aika lähettää teksti professorille viimeiseen tarkastukseen, ja sain luvan käsikirjoituksen sitomiselle. Vielä sen jälkeen tein käsikirjoitukseen merkittävän lisäyksen (kaavion, jonka avulla selvitin, miten erästä keskeistä käsitettä käytetään juuri tässä työssä), ja sen jälkeen, viimeinkin, jätin käsikirjoituksen kirjasitomoon ja toimitin kappaleet yliopistoon.

Arvosana: Eximia cum laude approbatur!

Mitä halusin tarinallani osoittaa, on se seikka, että itse kirjoitusprosessi saattaa todellakin kestää vain noin kuukauden, mutta todennäköisimmin sitä kyllä edeltää (ainakin alitajuinen) työskentely aiheen parissa. Kun lopulta kävin töihin ja istuin alas kirjoittamaan, kaikkiin graduuni liittyviin ongelmiin tuntui löytyvän ratkaisu – olinhan kuitenkin jo syksystä lähtien jollain tasolla työstänyt graduni aihetta ainakin päässäni.

Tarinallani haluan myös sanoa, että tauko aktiivisessa kirjoitustyössä antaa aivoille ja mielelle tarpeellista lepoaikaa toimia luovasti ja löytää uusia ratkaisuja ongelmiin. Mielestäni tauot ovatkin lähes yhtä tärkeitä gradun teon kannalta kuin itse kirjoittaminenkin: ne antavat etäisyyttä gradulle ja auttavat näkemään sen uudessa valossa. Tärkeää on kuitenkin asettaa itselle selkeä takaraja: gradun on oltava valmis tiettyyn päivään mennessä. Muuten mukavuuteen taipuvainen ihmisluonne alkaa käyttää luovia taukoja aivan muihin tarkoituksiin, ja päämäärä unohtuu.

Graduprosesseja on erilaisia, ja jokainen, joka haluaa, saa kyllä gradunsa tehtyä. Jokaisen graduntekijän tulisi opetella jaloa joutilaisuutta, jolloin mieli saa virrata vapaasti, uusia ratkaisuja ongelmiin etsien.

Kimmolle erityiskiitos ajatuksesta, että ahdistus on merkki siitä, että on keksimässä, oppimassa tai tajuamassa jotain uutta ja merkittävää. Se pitää täysin paikkansa myös omalla kohdallani!