Onko gradunohjaus terapiaa?

by on lokakuu 21, 2009
in Psykologia

Kuva: jared (Flickr)

Kuva: jared (Flickr)

Helsingin Sanomat uutisoi syyskuussa, että joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista:

Jatkuva ylirasitus piinaa korkeakoulu- opiskelijoita

Peräti joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. He tuntevat olevansa jatkuvasti ylirasittuneita.

Opiskelijat tuntevat, että opinnoista on vaikea saada otetta. Joka viidennen mielestä tulevaisuus on synkkä, ja mieli on onneton tai masentunut.

Yliopisto-opiskelijoista noin 15 prosenttia on käyttänyt Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mielenterveyspalveluita. Näiden opiskelijoiden ongelmat ovat vuosi vuodelta vaikeampia. Joka toisen YTHS:n mielenterveyspotilaan opiskelukyky on alentunut tai he ovat olleet jo kyvyttömiä opiskelemaan, kun ovat hakeutuneet hoitoon.

HS – Elämä & Terveys 21.9.2009

Näiden masentavien tilastojen taustalla on monenlaisia syitä. Opintojen alkuvaiheeseen liittyy erilaisia aikuistumiseen liittyviä paineita: omaan asuntoon tai toiselle paikkakunnalle muuttaminen, omasta taloudesta huolehtiminen sekä esimerkiksi seurusteluun liittyvät odotukset ja paineet. Myöhemmin opintojen aikana ongelmia taas saattaa aiheuttaa epävarmuus oman alan sopivuudesta ja ylipäätään tulevaisuudesta. Lisäksi voi olla vaikea olla välittämättä opintojen suorittamiseen liittyvistä tehokkuusvaatimuksista.

Olen opiskellut jatko-opintojeni osana yliopistopedagogiikkaa Helsingin yliopistossa. Molempien käymieni koulutusten aikana keskusteluissa on noussut esille kysymys: ”Onko ohjaus terapiaa, ja pitäisikö ohjaajan olla terapeutti?” Molemmilla kerroilla keskustelun lopputulos on ollut sama: ohjaus ei ole terapiaa, koska ohjaajilla ei ole siihen koulutusta eikä yleensä resursseja. Vastauksesta huolimatta teemaan palataan toistuvasti. Tämä on mielestäni selkeä osoitus siitä, että yliopistolliseen ohjaukseen kyllä kohdistuu myös opiskelijoiden elämänhallintaan ja mielenterveyteen liittyviä paineita.

Kirjoittamisen ongelmia tutkinut psykologi Robert Boice on korostanut, että aina kirjoittamisen ongelmien taustalla ei suinkaan ole mielenterveyden ongelmia. Hänen mukaansa monet opiskelijoiden kirjoittamiseen liittyvät ongelmat ovat ratkaistavissa puhtaasti kirjoituksen ohjauksen puitteissa: ehkäpä opiskelijan työskentelytavat eivät ole toimivia, tai ehkäpä opiskelijan käsitys graduprosessista on virheellinen. Silti on selvää, että jos opiskelija kärsii todellisista psyykkisistä ongelmista, kehotus tarkentaa tutkimuskysymystä tai lukea lisää lähdekirjallisuutta ei auta.

Mistä ratkaisu?

Mitä ohjaaja sitten voi tehdä? Vaikka ohjaaja ei ole terapeutti, jonkinlaista herkkyyttä opiskelijan ongelmia kohtaan vaaditaan. Ongelmaton opiskelija, joka pystyy suoraviivaisesti toteuttamaan ohjaajan antamat ohjeet, on tietysti ohjaajan kannalta ihanteellinen mutta harvemmin todellisuutta. Ja vaikka ohjaaja ei ole terapeutti, perehtyminen esimerkiksi terapioita käsittelevään kirjallisuuteen voisi auttaa tunnistamaan ja diagnosoimaan opiskelijoiden ongelmia.

Entä mitä opiskelija sitten voi omalta osaltaan tehdä? Rohkaisisin jokaista ottamaan vastuuta omasta tilanteestaan ja omasta tilastaan. Ahdistuneena tai masentuneena se ei tietenkään ole helppoa, eikä meidän kulttuurimmekaan erityisemmin rohkaise henkilökohtaisen vastuun kantamiseen. Yleensä osaamme lähinnä syyllistää itseämme, ja se ei ole sama asia. Silloin, kun emme syyllistä itseämme, on puolestaan helpompaa etsiä syytä muista tai odottaa ratkaisua muilta.

Vastuun ottaminen tarkoittaa ongelmien kohdalla lähinnä sitä, että lopettaa todellisuuden kieltämisen ja pyrkii etsimään apua. Erilaisia apua tarjoavia tahoja kyllä on, mutta ensimmäinen askel täytyy ottaa itse. Ohjaajan lisäksi ja sijasta sinua voivat auttaa esimerkiksi yksityiset terapeutit, YTHS:n mielenterveyspalvelut, Nyyti ry ja oppilaitosten opintopsykologit.

Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat joka tapauksessa todellisuutta. Ehkäpä niiden pitäisi olla myös entistä avoimemmin osa ohjaamisesta käytävää keskustelua, käytiin tuota keskustelua sitten julkisesti tai yksityisesti.

Kommentit

12 vastausta to “Onko gradunohjaus terapiaa?”
  1. Opintopsykologi Johanna Mikkonen sanoo:

    HS:n artikkelin mukaan jopa joka kolmas opiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. Tämän ei kuitenkaan tarvitse suoraan merkitä opiskelukyvyn – tai opiskelukunnon – alentumista, mihin artikkelissa viitataankin. Toisinaan mielenterveysongelmat siis voivat olla este opiskelulle, toisinaan hidaste. Mutta voipa olla joskus niinkin, että opiskelu on henkireikä ja se asia elämässä, joka sujuu. Tai jonka voi saada sujumaan ilman, että psyykkisiin ongelmiin pyritään etsimään ensin apua tai ratkaisua. Sujuva opiskelu ja gradun eteneminen voi puolestaan vähentää psyykkistä oireilua.

    Gradunohjaajan perustehtävä on ohjata gradua, eivätkä opiskelijan mahdolliset psyykkiset ongelmat sinänsä muuta tätä perustehtävää. Mielestäni ohjaajan ei siten tarvitse perehtyä terapiakirjallisuuteen tai pyrkiä tekemään diagnooseja (mikä on ammattilaisellekin usein vaativaa ja aikaa vievää). Sen sijaan riittää, että ohjaajalla on herkkyyttä huomata ja ottaa tarpeen mukaan opiskelijan kanssa puheeksi, mikäli opiskelijan ongelmat alkavat olla gradunteon hidaste tai este. Tällöin opiskelijan kanssa voi esimerkiksi pohtia, millaiset opiskelutavoitteet ovat siinä tilanteessa kohtuulliset ja realistiset, tai jos tilanne näyttää kovin hankalalta, mistä opiskelija voisi hakea apua.

  2. Kimmo sanoo:

    Kiitos kommentistasi, Johanna! Tuot esille erittäin hyviä huomioita.

    On varmasti totta, että psyykkiset ongelmat eivät välttämättä alenna opiskelukykyä. Uskon myös, että opintojen edistyminen voi edistää yleistä hyvinvointia ja auttaa jopa muiden ongelmien ratkeamisessa. Ja siinäkin olen kanssasi samaa mieltä, että kaikkia ongelmia ei tarvitse ratkaista ennen kuin voi alkaa tehdä gradua tai edetä muuten opinnoissa.

    Hesarin jutussa (jonka alkuperäistä lähdettä ei muuten mainittu) kuvailtiin opiskelijoiden ongelmia näin:

    ”Opiskelijat tuntevat, että opinnoista on vaikea saada otetta. Joka viidennen mielestä tulevaisuus on synkkä, ja mieli on onneton tai masentunut.”

    Opiskelu ja gradun tekeminen ovat kyllä sillä lailla hienovaraisia hommia, että tuollaisessa tilassa voi olla vaikea keskittyä niihin tai löytää niistä mielekkyyttä. Ja kuitenkin, kuten sanot, opiskelu voisi olla yksi tekijä siihen, että tulevaisuus alkaisi näyttää hieman valoisammalta.

    En oikeastaan tarkoittanut, että ohjaajan pitäisi pystyä tekemään lääketieteellisiä diagnooseja. Se on varmasti vaativaa ja hidastakin. Me kaikki, ohjaajatkin, teemme kuitenkin joka tapauksessa koko ajan erilaisia diagnooseja ongelmista ja muista ihmisistä. Gradun edistymättömyyden voi esimerkiksi diagnosoida johtuvan opiskelijan laiskuudesta tai lahjattomuudesta.

    Ehkäpä lähinnä siis toivoisin, että ohjaaja ymmärtää, että opiskelijan gradu tehdään osana opiskelijan elämää. Tuossa elämässä on paljon monimutkaisia asioita, joista osa on mukavia ja osa hankalia. Jos mitään näistä gradun ulkopuolisista asioista ei voi tuoda osaksi ohjauskeskustelua, seuraa ongelmia.

    En myöskään usko, että kovin monella ohjaajalla on välttämättä hajua, mistä muualta opiskelija voisi hakea apua, jos tilanne on vaikea.

  3. Sanna sanoo:

    Mainitsemasi aihe on mielestäni tärkeä ja siitä pitäisi puhua opettajien ja ohjaajien kanssa enemmän. Ohjaus ei tietenkään voi olla mikään korvike terapialle, mutta jonkinlaista herkkyyttä opiskelijan elämäntilanteen suuntaan
    opetushenkilökunnalta voisi odottaa. Ainakin omalla laitoksellani opiskelijaan
    suhtaudutaan lähes poikkeuksetta henkilönä, jonka elämäntilanteen oletetaan
    automaattisesti suovan lähes ideaalit olosuhteet opiskelulle ja kaiken oletetaan olevan kiinni vain opiskelijan omasta ahkeruudesta/älykkyydestä.

    Suuri osa professorikunnasta on lähtöisin perheistä, joissa taloudellinen turva on ollut suhteellisen vankka ja he opiskelivat myös aikana, jolloin valmistuminen takasi töitä. Jos on kotoisin köyhästä, suhteellisen alhaisesta sosiaaliluokasta, puskurit ongelmien sattuessa kohdalle ovat aika ohuet. Opiskelija saattaa joutua painimaan opiskeluaikana omien ja/tai läheisten henkisten ja fyysisten sairauksien kanssa, nostamaan opintotukea aikana jolloin tietää olevansa heikossa opiskelukunnossa vain pysyäkseen hengissä (koska systeemi ei tällä hetkellä anna realistisia mahdollisuuksia
    opiskelijan sairaslomalle esim. läheisen mielenterveysongelmista johtuvan stressin ja ”työkyvyttömyyden” vuoksi). Ja tämän seurauksena opintotuki voi loppua liian aikaisin ja gradua joutuu kirjoittamaan tilanteessa, jossa itsensä on elätettävä hanttihommilla.

    Tällaisissa tilanteissa on aika korkea kynnys raahata itsensä edes graduseminaariin, koska kokee olevansa aika kaukana siitä akateemisesta maailmasta, jota kyseinen instituutio edustaa. Itse en ole ainakaan saanut ohjaajien taholta ymmärrystä keskittymisvaikeuksiin tai hitaaseen etenemiseen (hanttihommien teon vuoksi), ja haluni tyytyä hieman heikompaan arvosanaan (valmistumisen nopeuttamiseksi) on nähty laiskuudeksi tai kunnianhimon puutteeksi. Tai paremmin asian ehkä voisi ilmaista niin, että ohjaajat eivät
    mielestäni halua tietää opiskelijan ongelmista mitään. Koska aika ja resurssit ovat tiukalla, ohjaajia ehkä rasittaa ajatus että pitäisi pystyä miettimään yksittäisen opiskelijan ohjaustarpeita yhtään enempää kuin on pakko (=minimi).

  4. Kimmo sanoo:

    Hei Sanna, ja paljon kiitoksia kommentistasi!

    Aika mietteliääksi vetävät nuo sinunkin kuvailemasi kokemukset, ja tiedän, että samanlaisessa tilanteessa ovat monet. Esimerkiksi gradun tekeminen työn ohessa taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Vaatii myös aikamoista luonteenlujuutta pysyä omassa vakaumuksessaan pikaisen valmistumisen ja heikon arvosanan suhteen, jos ulkoa tulevat odotukset ovat koko ajan jotain muuta.

    Gradu on se osa opintoja, johon kaikki opiskelun ongelmat tavallaan kulminoituvat, esimerkiksi opiskelijoiden vaikea taloudellinen asema ja opettajien vähäinen määrä suhteessa opiskelijoihin. Kyllä minä toisaalta symppaan ohjaajiakin. He ovat usein ylityöllistettyjä, ja myös heihin kohdistuu paljon paineita, joista opiskelijat eivät taas välttämättä ole tietoisia, esimerkiksi paine julkaista omia tutkimuksia ja massiivinen määrä kaikenlaista byrokratiaa.

    Toivotan sinulle voimia työtekoon ja gradun kirjoittamiseen (ellei se ole jo valmistunut)! Kiitos vielä, että jaoit ajatuksiasi. Toivottavasti keskustelu jatkuu.

  5. Erika sanoo:

    ”Peräti joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii psyykkisistä ongelmista. He tuntevat olevansa jatkuvasti ylirasittuneita.

    Opiskelijat tuntevat, että opinnoista on vaikea saada otetta. Joka viidennen mielestä tulevaisuus on synkkä, ja mieli on onneton tai masentunut.”

    En kummastele tätä tulosta lainkaan, sillä neljännen vuoden korkeakouluopiskelijana tunnen juuri kuvatun kaltaista ahdistusta. Tiedän myös monien muiden kärsivän tulevaisuuspelosta ja epäilevän valitsemansa alan soveltuvuutta itselleen. Epämääräinen tulevaisuuspelko kumpuaa todennäköisesti enemmän opiskelijasta itsestään kuin hänen ympäristöstään, mutta ympäristö luo pelolle puitteet. Yhteiskunta kailottaa menestyjien perään, kinuaa yhä parempia ja tehokkaampia suorittajia. Tunnen olevani kovastikin keskinkertainen näiden odotusten ja paineiden alla.

    Opinnoista on kenties siksikin vaikeaa saada otetta, koska valmistumista seuraava työnhaku tuntuu toivottomalta tällaisena taantuma-aikana. Opintojen pitkittäminen perusteettomasti tuntuu nyt turvallisimmalta vaihtoehdolta.
    Opettajaopinnoissani näyttäytyy tavallisesti myös se stressaava puoli, että työelämään pitäisi kurkotella jo opiskeluaikana. Sijaisuuksia koulun puolella pitäisi tehdä säännöllisesti, jotta kuulemma voisi tulla valmistumisen jälkeen palkatuksi yleensäkään minnekään. Opiskele siinä sitten täysipainoisesti, kun huolta on kannettava työkokemuksesta! Kesällä kun työhön olisi aikaa ja resursseja, niin oman alan töitä ei ole saatavilla. Pelko tulevasta mahdollisesta työttömyydestä halvaannuttaa välillä kokonaan.

    Mutta se siitä, suuntaanpa luennolle näiden massiivisten mietteitteni kera.

  6. Kimmo sanoo:

    Hei Erika!

    Kiitos, että kerroit tuntemuksistasi, vaikka ne eivät nyt niin mukavia olekaan. Ehkäpä ahdistuksen myöntäminen palvelee sekä sinua että myös joitain muita lukijoita, jotka ymmärtävät, etteivät ole samanlaisten ajatusten kanssa yksin.

    En tiedä helpottaako tämä sinun oloasi, mutta tuollaiset ajatukset ovat kyllä hyvin yleisiä. Minä itsekin olen tässä vähitellen valmistumassa tohtoriksi. Myös minua oman tulevaisuuteni epävarmuus ahdistaa. Toisaalta minulla on takanani yksi valmistuminen ja onnistunut työllistyminen oman alan töihin. Usko siihen, että se on mahdollista, on ehkä hieman vahvempi, kun siitä on jo kokemusta.

    Olemme myös samassa tilanteessa sikäli, että ammattimme eivät kyllä ole työllistymisen näkökulmasta lainkaan niitä huonoimpia. Opettajien työllistyminen vaihtelee toki alueittain ja myös opetettavista aineista riippuen, mutta ei lama ihmisten tarvetta kouluttautua vähennä, päinvastoin.

    Oma vahva mielipiteeni on se, että valmistumista ei kyllä kannata lykätä epävarmuuden takia. Taipumus on kyllä inhimillinen, ja uskoisin, että se on myös monien kesken olevien gradujen taustalla.

    Usein kuitenkin toistetaan mantraa ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan!” Tämä voi tuntua epäoikeudenmukaiselta silloin, kun mieli on maassa, mutta tietty totuus siinä on. Kun pysyy itse aktiivisena, opiskelee sekä selvittelee ja kokeilee kaikkia erilaisia tapoja työllistyä, vahvistaa omia mahdollisuuksiaan paljon. Jos työllistyminen on valmistumisen jälkeen todella tukossa, voi opintoja jatkaa sen jälkeenkin.

    Uskoisin, että työnantajat arvostavat työkokemustakin enemmän aktiivisuutta ja esimerkiksi kiinnostusta omaan alaan. Niitä voi osoittaa eri tavoin silloinkin, kun työkokemuksen hankkiminen on vaikeaa.

    No, toivottavasti en nyt liittynyt siihen joukkoon, joka aiheuttaa sinulle paineita. Ole lempeä itsellesi! 🙂

  7. Heidi sanoo:

    Tervehdys kaikille. Kirjoitan tänne varmasti purkaakseni mieltäni. Puhun nyt aika suoraan, nimittäin täin olen Kuopion Yliopiston graduvaiheessa oleva opiskelija, ja meillä on käytännössä vaikea saada YHTÄÄN MITÄÄn ohjausta, ainakin minun joka teen lopputyötäni omasta aiheesta. ”Ohjaaja” vilkaisee pintapuolisesti työtä sähköpostitse ja sitten käy kuten minulle juuri tänään:seminaarissa teilataan koko työ lyttyyn. Asun Helsingissä ja aion jatkaa opintojani täällä, sillä ihan oikeasti, Kuopio on POHJANOTEERAUS. Paljon vaaditaan, mutta mitään tukea et saa. Sellaista tee-se-itse- meininkiä. Helsingissä olen sen sijaan suorittanut opintojeni osia, ja ne ovat olleet aivan eri maailmasta.

  8. Kimmo sanoo:

    Hei Heidi, ja kiitos kommentista! Anna tulla vain, jospa se helpottaa! Moni blogin lukijoista varmasti jakaa tunteesi.

    Monella on varmasti myös samanlaisia kokemuksia. Vähän tosin epäilen, että ne olisivat yliopistokohtaisia. Joku saattaa saada hyvää ohjausta ja tukea Kuopiossa, joku toinen huonoa ohjausta Helsingissä. Voi silti olla, että yliopiston vaihto tekisi sinulle hyvää, jos se ei ole liian hankalaa.

    Päätä valmistua ja mieti, mitä kaikkia asioita se vaatii. Voimia!

  9. naps* sanoo:

    Hmmm. Tämä vei minut mennessään. Viimeset nelisen vuotta menty täydellisessä pimennossa. No, minä edes kohdannut tätä pimeytttä, ennenkuin se minulle näytettiin. Kaksi vuotta täysin hukkaan heitettyä aikaa. Pelon lannistamana. Nyt sitten havahduin ja gradunkin (kirjallinen osa) kirjoitin parissa kuukaudessa. Periaatteessa olen otttanut asenteen, että on edes parempi olla pahimmassa tapauksessa (siis jos ei kuolemaa ja eläkettä lasketa) työtön maisteri kuin työtön kandi. Opintojen alussa suorastaan riuhdoin opintoviiikkoja ja suoritin syventäviä opintoja toisen vuoden lopulla. Ei uskoisi, että nyt monen vuoden tauon jälkeen vasta valmistun. 🙂

  10. Kimmo sanoo:

    Kiitos kommentista, naps! Olet oikeassa: minunkin mielestäni on parempi olla työtön maisteri kuin työtön ja jonkinlaisessa välitilassa. Ja kyllä juuri valmistunut tutkinto kuitenkin työnhaussa on ihan hyvä lähtökohta. Harvoja kiinnostaa, mitä olet muutama vuosi sitten tehnyt, kun sinulla on näyttää, että olet juuri tehnyt tutkinnon.

    Ja ne hukkaan menneet vuodet. On niitä minullakin plakkarissa. Voihan niitä murehtia ja välillä murehtiikin. Ja sitten voi ajatella, että ne olivat väistämättömiä tai antavat suorastaan voimavaroja ja perspektiiviä myöhemmin.

  11. Memu sanoo:

    Graduohjaajat eivät tietenkään ole terapeutteja eikä heidän tehtävänsä ole sellaisen korvikkeina toimia, mutta on kai aika kiistämätöntä, että ongelmista puhuminen kuitenkin jo itsessään lievittää tuskastunutta oloa, sellainen ymmärretyksi ja kuulluksi tuleminen on jo itsessään terapeuttista. Siis esimerkiksi gradunteon vaikeudet, kuten ne tekniikat, pelot tai motivaatio, kenties pelko epäonnistumisesta, ovat kyllä aiheita, joista myös tavalliset ihmiset voivat keskustella keskenään ja olla henkisiä olkapäitä toisilleen. Ohjaajilla luultavasti on kokemusta itselläänkin tutkimuksenteon vaikeuksista ja sudenkuopista, pienistä tai suurista. Hän on ikäänkuin asiantuntija tässä aiheessa ja siinä, miten niistä sudenkuopista pääsee yli. 😉

    Mulle on ollut ihan äärettömän arvokasta omien epävarmuuksien kanssa painiskellessa saada ohjaajalta kuulla niinkin yksinkertainen asia kuin rohkaiseva palaute. Helposti puhutaan vain siitä mikä kaikki on työssä sellaista, että sitä pitää korjata, muuttaa ja lisätä, helposti unohtuu antaa tunnustusta jo tehdystä tai siitä, mikä on hyvää.

    Jos usko omaan itseen on horjumassa kaikessa siinä kahlaamisessa (tämäkin lisää ahdistusta) ja ohjaaja on hiljainen, ei oikein sano juuta tai jaata ja keskittyy vain punakynään, sitä alkaa miettiä omassa päässä, että mikähän tää tilanne tässä on, olenko törmäyskurssilla rekan kanssa vai olenko ihan oikeilla raiteilla. Tästäkin on kokemusta. Luulin olevani aivan hukassa ja sen takia ruoskin itseäni ja itkin asiaa useitakin kertoja, mutta olinkin lopulta ulkopuolisen arvioijan silmin niin selvillä vesillä tutkimukseni kanssa, ettei ohjaajalla vain ollut oikein mitään huomautettavaa mihinkään, joten hän oli hiljainen.

    Kun sitten lopulta sai edes kahden virkkeen pituista kannustavaa palautetta, tuntui tosi helpottuneelta, ja alkoi nähdä omaa tekemistä erilaisessa valossa. Sitä alkoi itsekin jo lopulta uskoa, että kyllä tästä nyt vaan selvitään, että kyllä tämä on ihan kelpoa settiä. Oma epävarmuuteni oli näin jälkikäteen tarkasteltuna kai lähinnä ollut ”yliherkkyyttä” aiheen monimutkaisuudelle ja monisyisyydelle, olin kai odottanut, että hyvä tutkija etenee kuin juna aiheensa ja rajauksensa, näkökulmansa kirkkaana mielessään.

    Kyllä tällaisten asioiden käsittelminen varmasti lievittää graduntekijän ahdistusta. Eipä sinne terapiaankaan mennä sillä mentaliteetilla, että nyt joku muu ratkaisee tämän ongelman sua varten, vaan toiselle ihmiselle sinnekin mennään puhumaan (kokemusta valitettavasti myös tästä) ja saamaan itsensä ulkopuolista palautetta omista ajatuksista. Näin hyvin, hyvin paljon yksinkertaistettuna.

  12. Tämä viestiketju on aloitettu tasan neljä vuotta sitten, ja edelleen aihe on mitä ajankohtaisin! Tässä on tullut esille todella monta hyvää vinkkiä työkseen graduja ohjaaville, ja oikeastaan kaikki kulminoituu yhteen ja samaan asiaan: vuorovaikutus ohjaajan ja graduilijan välillä.
    Omassa työssäni olen huomannut, että edelleenkin opinnäytetöiden ohjaus (ja erityisesti graduohjaus yliopistossa) on hyvin yksisuuntaista ja ”pelon” sanelemaa. Yleisiä graduilijoita askarruttavia kysymyksiä ovat ”Voiko tällaista kysyä ohjaajalta” tai ”Miksi kysyä, kun ei saa kuitenkaan mitään vastausta”.
    Itse näen, että gradu on parhaimmillaan oppimisprosessi, eikä sitä mitenkään edistä pelkkä yksin puurtaminen. Oppiminen on reflektointia, kuuntelemista, lukemista, ajatusten vaihtoa, yritystä ja erehdystä.
    Olen suunnitellut mielessäni kampanjaa ”Graduohjaus 2010-luvulle!” 🙂 Jos peruskoulussakin jo sopeutetaan opetusta oppimistyylien ja -taipumusten perusteella, eikö olisi aika, että graduohjauksessakin siirryttäisiin oppijalähtöiseen moodiin. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että gradutyö suhteutettaisiin mm. opiskelijan elämäntilanteen, urapyrkimysten ja ominaisen työskentelytyylin mukaiseksi – syyllistämättä, kategorisoimatta – yksi yhteinen pyrkimys mielessä: valmistuminen!

Kommentoi

css.php