Näin teet huonon gradun

Maisterihautomon entinen vetäjä ja Uuden graduoppaan kirjoittaja, professori Juha Hakala kertoo blogissaan kiinnostavan tarinan gradusta, jonka tekemiseen meni noin sata tuntia. Ja ettei kirjoitus jäisi pelkäksi gradulegendojen kertomiseksi, Hakala hahmottelee kirjoituksessaan myös selkeät ohjeet huonon gradun tekemiseen. Ohjeet ovat erittäin hyviä!

Tässä pari valikoitua vinkkiä:

Valitse gradullesi tavanomainen aihe ja siihen liittyen kaksi kunnon tutkimustehtävää, ei enempää.

Myös tutkimusmenetelmissä kannattaa suosia tavanomaisia ratkaisuja. Älä irrottele, älä keksi itse!

Lue lisää Hakalan blogista.

Maksaisitko ohjauksesta?

Yksi hienoimmista asioista Suomessa ainakin minun mielestäni on ilmainen koulutus aina peruskoulusta yliopistotasolle asti. Olen itse hyödyntänyt tätä etua massiivisesti, ja mielestäni se on myös aidosti tasa-arvoa lisäävä asia.

Ilmaisen koulutuksen yksi kääntöpuoli on kuitenkin se, että tällöin kynnys maksaa koulutuksesta nousee. Kun saa niin paljon ilmaiseksi, ajatus siitä, että maksaisi koulutuksesta, tuntuu helposti hieman vieraalta. Ilmaisuudessa voi nimittäin olla myös huonoja puolia. Jos kuluttaja ei maksa tuotteesta mitään, kuluttajansuoja voi olla melko huono.

Ulkopuolinen ja maksullinen näkökulma voi muutenkin olla toisinaan oikein hyödyllinen. Minä esimerkiksi käyn säännöllisesti työnohjauksessa, jonka maksan itse. Aloitin juuri myös muutaman kerran coaching-prosessin erään selkeästi rajatun tavoitteen selventämiseksi.

Minulla on kyllä tahoja, joiden puoleen voin kääntyä työhöni liittyvissä kysymyksissä, esimerkiksi esimieheni ja väitöskirjani ohjaajat. Täysin ulkopuolinen näkökulma tuntuu silti välillä erittäin arvokkaalta. Ulkopuolinen ohjaaja tai valmentaja, joka ei välttämättä oikein edes tunne toimintaympäristöäni, voi aika vapaasti asettua tarkastelemaan asioita juuri minun etuni kannalta.

Myös siinä, että maksaa käytetystä ajasta, on hyviä puolia. Raha tekee pelin tavallaan hyvin selväksi: tämä aika on varattu yksinomaan minulle, ja jos haluan, voin käyttää sen vaikka kaivamalla nenääni.

Erilaisia vaihtoehtoja

Amerikkalaisessa ympäristössä, jossa kaikki muutenkin maksaa, myös maksullisella ohjauksella on pidemmät perinteet. Esimerkiksi yksi esikuvistani, Joan Bolker, on toiminut opetustyönsä ohessa myös yksityisenä kirjoitusvalmentajana. Muitakin esimerkkejä on, vaikkapa The Dissertation Coach sekä Academic Ladder, joka tarjoaa myös maksullisen verkkoyhteisön akateemiseen kirjoittamisen tueksi. Aivan kaikille tuttu tämä ajatus ei englanninkielisessä maailmassakaan ole, ja englantilainen Times Higher Education onkin käsitellyt aihetta artikkelissaan.

Suomessa vaihtoehtoja on vähemmän, mutta kyllä niitäkin on. Tähän blogiinkin kirjoittaneen Hanna Maria Kotovaaran yritys Vinkei tarjoaa henkilökohtaista valmennusta opinnäytteiden ja lopputöiden tekemiseen, Oulun seudulla kasvokkain ja muuten Skypen välityksellä. Vastaavasti ystäväni Carol Kiriakos tarjoaa henkilökohtaista kirjoittamisvalmennusta Helsingissä. Mielestäni onkin erittäin hyvä, että opinnäytteiden tekijöillekin on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoja, joista sitten valita itselleen sopivin.

Mitä sinä ajattelet asiasta? Tuntuuko ajatus maksaa ohjauksesta vieraalta, vai voisitko kuvitella maksavasi siitä, että saat juuri sinulle tarkoitettua henkilökohtaista ohjausta tai valmennusta?

I niin kuin inspiraatio

Tämän motivaatiota käsittelevän kirjoituksen on kirjoittanut Hanna Maria Kotovaara:

”Mulla ei ole yhtään inspistä” – ja jumi on valmis. Tuttu juttu? Niin minullekin, kunnes oivalsin jotain olennaista inspiraatiosta.

Inspiraation puutetta pidetään usein oletusesteenä kirjoitustyölle. Ei nappaa – siispä jään odottelemaan inspiroivampaa hetkeä. Sama koskee motivaatiota. Yleensä ajatellaan, että motivaation kuuluisi olla sisäsyntyistä. Pitäisi olla jo valmiiksi motivoitunut ennen johonkin ryhtymistä – utelias, avoin ja innostunut. Mutta mitä jos motivaatio ja inspiraatio voisivat syntyä itse tekemisen myötä – vasta aloittamisen jälkeen?

Ennen tulitikun keksimistä tulen sytyttämiseksi tarvittiin kipinä. Kipinän aikaansaamiseksi taas tarvittiin joskus paljonkin kuivien puiden hankaamista toisiinsa. Yksi synonyymisanakirjan kuvauksista inspiraatiolle on juuri sana kipinä. Minäkin oivalsin, että kipinän aikaansaamiseksi ei tarvitse jäädä odottelemaan jotain epämääräistä hetkeä, jolloin kirjoittamisen kipinä suostuu syttymään. Riittää, kun käärii hihat ja alkaa hangata puita.

Paljon kirjoittavat tietävät, että kirjoittaminen on nimenomaan hihojen käärimistä ja työtä – ei inspiraatiota ja sen odottelua. Kirjoittaminen on prosessimaisesti etenevää työskentelyä. Toisaalta koska kirjoittaminen on vahvasti ajatteluun sidottua työtä, sujuva eteneminen edellyttää, että ajatukset on valjastettu mahdollisimman yhdensuuntaisiksi kyseisen kirjoitustyön kanssa. Minulla hyvinä valjaina työn edistämiselle toimii seuraavat asiat:

1. Luen aiheesta päivän päätteeksi tai päivän aluksi – kohdennan ajatukseni. Haalin monipuolisesti materiaalia googlettamalla artikkeleita ja uutisia sekä lainaamalla kirjoja. En välttämättä lue määrällisesti paljon tai kaikkea läpikotaisesti vaan silmäilen tekstejä etsien ”ajatustärppejä” – kiinnostavia tekstinpätkiä, jotka synnyttävät aivosopukoissani toivottavaa liikettä.

2. Puhun aiheesta puolison, muutaman hyvän ystävän tai kollegan kanssa – erityisesti, kun tuntuu, että kirjoitus- ja ajatustyö on tyssännyt. Aiemmin (erityisesti opiskeluaikana) olin ajatusteni ja ajatusjumieni hautoja – en osannut puhua keskeneräisistä ideoista ja töistä. Työelämässä olen kuitenkin oppinut, että yksi tehokkaimmista keinoista lisätä liikettä aivosopukoissa on avautua asiasta kahvipöydässä tai sermin yli.

3. Kirjoitan ylös ajatuspätkiä – kännykän muistiinpanoihin, kalenterin nurkkaan tai paremman puutteessa nenäliinan kulmaan. Aina kun työskentelen jonkun pidemmän projektin kanssa, pidän mukanani muistiinpanovälineitä. Tähän on kolme syytä: 1) poikkeuksetta parhaimmat hoksaukset syntyvät ykskaks jossain muualla kuin työpöydän ääressä, 2) muistan asiat parhaiten kirjoitettuani ne ylös, 3) ajatukset alkavat jatkojalostua kuin itsestään kirjoitettuina.

4. Mietin, mitä haluan tekstiltäni ja mihin sillä pyrin – mikä on tavoiteltu detaljitaso, rajaus, kohderyhmä, ilmaisutyyli ja ”palkka” (esim. arvosana). Tavoitteellisuus auttaa säilyttämään katseen kiekossa laajassakin kirjoitusprojektissa.

Synonyymisanakirjan toinen kuvaus inspiraatiolle on taiteellinen luomisvire. Aikana ennen tulitikkuja yhtä tärkeää kuin tulen sytyttäminen oli myös liekin ylläpitäminen – jo henkiinjäämisen kannalta. Sama pätee inspiraatioon ja kirjoittamiseen. Kun on ryhtynyt toimeen, kannattaa pitää sopiva etenemistahti päällä, ettei liekki ja luomisvire sammu. Täydellä liekillä puut palavat nopeasti loppuun, ja kituvalla liekillä osa resursseista jää käyttämättä. Kun sopiva luomisvire on päällä, mieli on avoinna oivalluksille – lenkkipolulla, kassajonossa, luennolla – ja työ etenee kuin itsestään.

Mikä sinua inspiroi – mikä ylläpitää liekkiä? Vaali näitä asioita graduprosessisi aikana. Kun olet saanut työsi päätökseen, loppuhiilloksen lämmössä on mukava lämmitellä ja paistaa makkarat tai vaahtokarkit!

—

Kirjoittaja työskentelee yrityksessään Vinkei, jonka päätoimialaan kuuluu opinnäytetöiden (pro gradu, diplomityö ja muut lopputyöt) edistäminen. Kirjoittaja osallistuu myös yhteiskunnalliseen keskusteluun tarkoituksenmukaisen opiskelun, opiskelun perusedellytysten ja opiskelijoiden työllistymisen edistämiseksi. www.opinnaytetyo.com

Uudenlaista treenimusaa

Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Siri Eskola eli Gradutakuun keskustelualueen moderaattori Chipe:

A year from now you may wish you had started today. ― Karen Lamb

Kyseinen sananparsi on jonain epämotivoituneena päivänä osunut silmiin Gradutakuun keskustelupalstalla ja auttanut eteenpäin. Se sopii mainiosti gradun kokoiselle projektille motivaattoriksi ja varoittaa tilanteesta, jossa moni huomaa olevansa: jos olisin aloittanut silloin ja silloin, olisin nyt jo paljon pidemmällä.

Sitaatti sopii hyvin myös treenimotivaation ylläpitoon. Huvittavaa, että tämä lukutoukkasohvaperuna puhuu treenaamisesta, mutta tähän minut on ajanut fyysinen pakko. Opiskeluaikoina en paljon liikkunut ja viiden vuoden kirjastossa ja junassa istuminen teki tehtävänsä: sitä mukaan kun sivistys kasvoi, selkälihakset heikkenivät ja selkäni kipeytyi lopulta pahasti. Liikunta oli pakko aloittaa.

Noh, tässä yli vuoden nyt harrastettuani erilaisia lajeja ja anoppilassa pääsiäistä viettäessäni sain loistoidean: täytyy mennä hiihtämään! Koiraa kävelyttäessäni ohitseni kiisi jatkuvasti terveen ja onnellisen näköisiä ihmisiä suksilla ja päätin, että haluan ehdottomasti kuulua samaan joukkoon. Eihän hiihtäminen voi olla niin kamalaa kuin muistin. Hiihtäminenhän on pikkujuttu. Toiveeni esitettyä alettiin anoppilassa sitten kaivamaan sopivia suksia, sauvoja ja muita varusteita esille. Pistettiin pitoa pohjiin, mehua pulloon ja lähdettiin miehen kanssa ladulle.

Noin kahden metrin jälkeen tiesin tehneeni suuren virheen. Minä en ole hiihtänyt seitsemään vuoteen. Se on raskasta ja hankalaa, minulla ei ole tekniikkaa, eikä koordinaatiota. Mikään aikaisempi treenini (pilates! jooga! baletti!) ei auttanut ladulla pätkääkään. Ja edessä oli 6km lähimmälle tuvalle. Hiihtäminen on täyttä kidutusta ja minä olin ehdottanut sitä!

Päätin lukion toisella luokalla, että lähden Tampereen yliopistoon lukemaan sosiaalipsykologiaa. Kaikki meni suurin piirtein suunnitelmien mukaan noin viiden vuoden ajan, kunnes tuli se hetki, kun piti aloittaa tekemään gradua. Halusin ehdottomasti maistereiden loistokkaaseen joukkoon. Eihän gradun tekeminen voi olla vaikeaa, sehän on pikkujuttu. Noin viikko graduseminaarin ensimmäisen kokoontumisen jälkeen tiesin tehneeni suuren virheen. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä olin tekemässä. Mikään aikaisempi harjoitus (esseet! ryhmätyöt! kanditutkielma!) eivät tuntuneet auttavan ollenkaan gradun kokoisen projektin kanssa painiessa. Minut erotti maisterinpapereista noin kahdeksankymmentä sivua tieteellistä tutkimusta. Gradun tekeminen oli yhtä kidutusta ja minä olin vapaaehtoisesti aloittanut projektin!

Takaisin ladulle: Kun mieheni savikoi menemään aina kaksisataa metriä edelläni ja minä liukastelin, horjahtelin ja kiroilin eteen päin, alkoi päässäni soida tuttu sävelmä: ”en minä osaa, en minä pysty, tää on ihan p**kaa, parasta kääntyä takaisin, parasta lopettaa kokonaan, tää ei ole mitään mukavaa pariskuntatekemistä kun toinen vetää tuolla satoja metrejä mun edellä, ihan tyhmä mies, miksei se tajua kuinka hankalaa mulla on, miten olenkin näin huono….”

Olen joskus aikaisemminkin kuunnellut samanlaista melodiaa päässäni. Kun ystäväni kasasi toista maisterintutkintoaan kasaan, minä itkin kotona eteisen matolla ääneen: ”en minä osaa, en minä pysty, koko tutkimus on ihan p**ka, parasta lopettaa kokonaan, kenelläkään ei voi olla kivaa mun seurassa kun mua vaan ahdistaa tää gradu, en kehtaa soittaa kellekään kun tää on vieläkin kesken, musta ei ikinä tule mitään, mä en koskaan saa töitä, kuka tällaisen luuserin nyt palkkaisi, kukaan ei voi ymmärtää tätä epätoivon määrää”. Uudelleen ja uudelleen sama laulu.

Tunnetteko biisin? Oletteko koskaan kuunnelleet näitä ajatuksia? Ovatko ne saaneet sinut lopettamaan vaikkapa gradun tekemisen? Luovuttamaan siltä päivältä?

Siinä lykkiessäni menemään muistin hyvän neuvon siitä, kuinka negatiivisia ajatuksia on mahdollista kuunnella ja kestää ja silti jatkaa tekemistä. En minä saanut kokonaan ajatuksiani hiljennettyä, mutta vaihdoin raidan ladulla suurin piirtein tällaiseksi: ”Tämä oli todella typerä idea, mutta nyt se on pakko toteuttaa loppuun asti. Minä itse halusin tänne ladulle ja nyt sit hiihdetään. Minä en pidä tästä yhtään, mutta voin olla tyytyväinen kun pääsen tuvalle asti. Minun kehoni kyllä jaksaa jos mieleni ei anna periksi. Yksi suksi eteen, toinen suksi eteen, yksi suksi eteen, toinen suksi eteen. Tää on kamalaa, mutta yksi potku kerrallaan. Pohjanmaalla ei kovin suuria ylämäkiä toivottavasti vastaan tule…”

Ja niin minä hiihdin tuvalle ja takaisin. 11 km. Minä selvisin. Ja jos niin tahdon, minun ei ikinä, ikinä enää tarvitse hiihtää uudelleen.

Rohkeasti ladulle siis, arvoisat gradutoverit! Yksi potku kerrallaan.

—

Kirjoittajasta:

Siri Eskola on valmistunut Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja tekee tällä hetkellä omaksi suureksi hämmästyksekseen koulutustaan vastaavaa työtä. Päivätyönsä ohella hän pyrkii olemaan apuna ja tukena muille opintojen, opinnäytetyön tai perfektionismin kanssa painiville. Sirin löytää Gradutakuun keskustelupalstalta nimimerkillä Chipe ja hänelle voi lähettää mailia osoitteeseen siri_aae (at) yahoo.com

Graduntekijän huoneentaulu

Onko Turun ylioppilaslehti Tylkkärin Graduntekijän huoneentaulu sinulle tuttu? Katyax vinkkasi siitä keskustelualueen puolella, ja ajattelin, että se on syytä saattaa muidenkin tietoon.

Myös Tylkkärin toinen aiheeseen liittyvä artikkeli on lukemisen arvoinen.

Seuraava sivu »